Klassismin kamari- ja orkesterimusiikki

KLASSISMIN KAMARI- JA ORKESTERIMUSIIKKI: GALANTISTA VAIHEESTA TÄYSKLASSISMIIN

Soittoharrastus laajenee keskiluokkaan

Hollantilainen akvarelli 1700-luvulta.

-yhteiskuntaelämän porvarillistuminen 1700-luvun mittaan tapahtui samaan aikaan, kun musiikin tyyli vaihtui monimutkaisesta polyfoniasta kohden yksinkertaisempia tekstuureita ja sävellysten helpompaa soitettavuutta

-kun kamarimusiikilla oli ollut aiemmin yläluokkainen, aristokraattinen luonne, se oli ollut aateliston ja korkean papiston henkevän sivistynyttä keskustelun kulttuuria, 1700-luvun loppua kohden se muuttui painokkaammin porvariston kotimusisoinniksi, sisäisen elämän kultivoinniksi musiikin avulla

-musiikin harrastaminen oli 1750– suorastaan muotipakko; jokamiehen oikeudeksi nähtiin mahdollisuus filosofoida, maalata, keskustella tieteestä, näytellä, soittaa

-Goethen mukaan Saksan kaupungeissa oli vain vähän kunnianarvoisia perheitä, joissa nuoriso ei olisi opiskellut jotain soitinta ja jossa vanhemmatkin eivät olisi osanneet soittaa: "Ken ei rakasta musiikkia, ei ansaitse tulla nimitetyksi ihmiseksi; joka sitä rakastaa on puoliksi ihminen, mutta joka sitä harjoittaa on täysi ihminen."

-"missään muussa taiteessa, ei edes maalaamisessa, ole niin paljon harrastajia kuin musiikissa" (AMZ, 1800)

-opiskelijat ("Herren Studiosi") saattoivat soittaa päivin ja öin punssia juodessa ("beim Punsch") Haydnin ja Boccherinin kvartettoja, laiminlyödä opiskelunsa ja olla häiriöksi ympäristölleen — kvartettisoitto toimi siis nuorisokapinallisuuden muotona!

Säveltäjän uusi rooli ja musiikin taideluonne

-soitinsäveltäjä työskenteli oopperasäveltäjän tapaan yleisön ehdoilla: hänen piti pystyä tuottamaan sitä mitä tarvittiin, tuli kyetä miellyttämään

-vaikka musiikkiin liittyi käyttäjämäärän kasvu ja laajenevat markkinat, 1700-luvun loppua kohden soitinmusiikki koki ratkaisevan laadullisen murroksen: käyttötaiteesta siirryttiin vähitellen esteettiseen kulttuuriin, sillä puhdas esteettinen taidefunktio ruvettiin kokemaan tärkeimmäksi musiikin tehtäväksi, kun taas hyötykäyttö merkitsi musiikin trivialisointia tai proosallistamista – näin ainakin 1800–1900-lukujen tulkinnoissa

-on tosin vaikea tietää, rohkaisiko 1700-luvulla uusi yleisöpohjaa keksintää vai oliko kyseessä puhtaasti musiikin sisäinen taideluonteen kasvu; molempien yhteenliittyminen todennäköistä

-soitinsäveltäjistä eräät etenkin suurkaupungeissa (Wien, Pariisi, Lontoo) olivat suoraan — ilman laulajien tai impressaarioiden palveluksia, kuten oopperassa — yksityisen ja julkisen yleisön palveluksessa: he sävelsivät oppilailleen ja amatööreille (= taiteen rakastajille eli korkeatasoisille harrastajille) soveltuvaa musiikkia, jota painettiin suuret määrät

-säveltäjät olivat tosin myös itse soitinvirtuooseja, joten he tekivät vaikeampia numeroita omaan käyttöön

-Mozartin uran onnistuminen 1780-luvun Wienissä oli suoraan suhteessa uuteen tilanteeseen; ennen häntä jo Handel ja J. Chr. Bach Lontoossa tulivat kohtalaisen hyvin toimeen ilman mesenaatteja; ylipäätään Lontoon kaupalliset mahdollisuudet vetivät puoleensa etenkin italialaisia, mutta myös böömiläisiä, saksalaisia ja ranskalaisia muusikoita

-nuottien kustannustoiminta oli merkittävä tulonlähde jo Mozartille, mutta ennen muuta Beethovenille

-säveltäjä vapautui vähitellen, mutta ei kokonaan, käyttömuusikon, opettajan ja viihdyttäjän tehtävästä: hänestä tuli 1800-luvun mittaan viestiä välittävä taiteilija, sävelten runoilija (Beethoven, jonka taustalla toimivat toki vielä ruhtinasmesenaatit)

-prosessi oli tosin vähittäinen, sillä vielä 1800-luvulla soitinmusiikilla oli tietty funktionsa: katolinen kirkko tarvitsi musiikkia; hovit tarvitsivat musiikkia sekä juhlallisuuksiin että arkipäivän tilanteisiin (Tafelmusik) kevyttä musiikkia kohtuullisissa tempoissa (Andante, Allegro), myös tanssimusiikkia

Ammattilaisten ja amatöörien välinen juopa syntyy

-taustamusiikkia soittivat vain ammattilaiset; silloin kun musiikki oli tarkoitettu kuunneltavaksi, amatööreillä saattoi olla merkittävä osuus: Fredrik Suuri järjesti vierailleen huilukonsertteja, Nikolaus I soitti Esterházyssa mielellään barytonitrioja (joita Haydn sävelsikin n. 150), Preussin kuningas (1786–) Fredrik Wilhelm oli sellisti, jonka hovisäveltäjänä oli Espanjasta käsin Boccherini ja jolle myös Haydn ja Mozartkin sävelsivät kvartettoja

Adolph Menzel: Huilukonsertti Potsdamin linnassa syyskuussa 1770; oikella Saksin vaaliruhtinaan leski flyygelin ääressä, Fredrik puhaltamassa huilua Quantzin säestämänä, hänen edessään kruununperijä sellossa sekä Braunschweigin perintöprinssi ja Graun viulua soittamassa.

-Charles Burney (1726–1814), 1700-luvun kuuluisin musiikkimatkailija ja -historioitsija, kuvaa (1773) herkullisesti kokemuksiaan (n. 1770) Fredrik Suuren Sansouci-hovissa Potsdamissa matkakirjeissään, jotka hän julkaisi kahdessa osassa: The Present State of Music in France and Italy: or the Journal of a Tour through those Countries, undertaken to collect Materials for a General History of Music (Lontoo, 1771) sekä The Present State of Music in Germany, the Netherlands, and the United Provinces, or, the Journal ... (Lontoo, 1773)

"Minut vietiin erääseen linnan sisällä olevaan huoneeseen, jossa kuninkaan orkesterin soittajat odottivat hänen määräyksiään. Tämä huone oli konserttitilan lähellä, josta saatoin kuunnella tarkasti hänen majesteettinsa harjoittelevan solfeggi huilulla sekä työstävän vaikeimpia kohtia ennen kuin hän kutsui orkesterin sisään. Täällä tapasin Hr. Bendan, joka oli niin ystävällinen, että esitteli minut Hr. Quantzille. ... Aloimme pian keskustella musiikista ja hän sanoi minulle, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja oppilaansa ei soittanut mitään muita konserttoja kuin niitä, joita hän oli säveltänyt tälle varta vasten, joiden luku ylsi kolmeen sataan ja joita tämä soitti järjestyksessä. Tätä yksinomaista taipumusta hänen vanhan maestronsa teoksia kohtaan voi moni pitää hieman rajoittuneena; kuitenkin se osoittaa mielen sitkeyttä, jota ruhtinailla ei useinkaan tapaa. Molempien Graunien ja Quantzin sävellykset ovat nauttineet jo yli 40 vuotta hänen Hr. Majesteettinsa suosiota.

Konsertti alkoi saksalaisella huilukonsertolla, jossa hänen majesteettinsa esitti soolo-osuuden erittäin täsmällisesti; hänen ansatsinsa (embouchure) oli selkeä ja kiinteä, hänen sormensa notkeat ja hänen makunsa puhdas ja yksinkertainen. Olin tosi mieltynyt ja jopa yllättynyt moitteettomuudesta, jolla hän esitti Allegrot, samoin kuin ilmeikkyydestä ja tunteesta Adagioissa; lyhyesti, hänen esityksensä ylitti monissa suhteissa kaiken mitä olin kuullut harrastajien, jopa ammatilaisten keskuudessa. Hänen majesteettinsa soitti kolme pitkää ja vaikeaa konserttoa perä jälkeen ja kaikki yhtä täsmällisesti. ... Kadenssit, jotka Hänen Majesteettinsa teki, olivat hyviä, mutta pitkiä ja paperin makuisia.

Hr. Quantzilla ei ollut konserttojen esityksissä tänä iltana muuta tekemistä kuin antaa kädellään aikamitta osien alussa, paitsi että hän silloin tällöin huusi bravo! kuninkaalliselle oppilaalleen osien ja kadenssien päätöksissä, mikä näyttää olevan etuoikeus, jota ei suotu kenellekään muille orkesterin muusikoille."

Adolf Friedrich Erdmann von Menzel (1815-1905): Flötenkonzert Friedrich des Großen in Sanssouci (1850-52).

-vasta Beethovenin Rasumovski-kvartetot ovat päättäväisesti ammattilaisten musiikkia

-ammattilaisen ja amatöörin välillä ei ollut selvää juopaa ennen kuin vasta 1800-luvulla, sillä säveltäjät halusivat säilyttää ostokykyisen suuren yleisön asiakaskuntanaan

-sivistyneistä amatööreistä, amatori e diletantti, Kenner und Liebhaber, asiantuntijat ja harrastajat, riippui musiikkikulttuurin kohtalo, heidän ostovoimansa ja harrastuksena loivat elävän kulttuurin, mikä on tietysti totta nykyäänkin, paitsi että painopiste on siirtynyt sittemmin aktiivisesta kuluttamisesta passiiviseksi vastaanottamiseksi, kun kamarimusiikki muuttui 1800-luvun mittaan liian taitoja vaativiksi amatöörin näkökulmasta

-ostovoima vaikutti myös soittimien kysyntään ja niiden kehittymiseen: puhallinten läppä- ja venttiilikoneistot keksittiin, piano muuntui n. 1750–1850 ratkaisevasti

Kamarimusiikki

Luonteesta

-kamarimusiikkiin erotuksena kirkko- ja teatterimusiikista, jotka olivat julkisia, dramatiikkaa ja suurta soivuutta tarjoavia alueita, on liitetty aina määreet intiimisyys, hienostuneisuus, herkkyys, kudoksen pitkälle viety työstäminen, yksityiskohtien rikkaus

-raja-aidat murtuivat hieman 1700-luvun mittaan, kun Italian, Saksan, Ranskan, Englannin jne, tärkeimpiin kaupunkeihin perustettiin musiikkiakatemioita, -kollegioita, -klubeja, -yhdistyksiä, -seuroja ja -salonkeja, jolloin kamarimusiikkiakin ruvettiin esittämään isommissa tiloissa ja sen aiemmin vaalittu aristokraattinen ei-julkisuus rapautui: kamarisonaatin tai -konserton tai konserttisinfonian välillä ei ollut aina välttämättä suurta eroa sävellyksellisessä tekotavassa, ja kokoonpanon laajuus saattoi riippua konsertin järjestäjän tai mesenaatin taloudesta ("kuka maksaa viulut?")

-kamari- ja orkesterimusiikin raja oli häilyvä: Mozartin pianokonserttoja saattoi säestää jousikvartetilla; kun J. Stamitzin triot op. 1 Six Sonates a trois parties concertantes painettiin Pariisissa 1761, ne saattoi soittaa joko "a trois" (kolmen soittajan voimin) tai "avec toutes l'orchestre" (koko orkesterilla)

Kuvat Lontoon uusintapainoksesta.

-etenkin varhaiset jousikvartetot ja -kvintetot hoippuvat sooloyhtye- ja orkesterimusiikin välillä (ns. kvartettosinfonia); vasta Haydnin kypsissä kvartetoissa selvä kamarimusiikillisen keskustelun ilmapiiri

Trio ja säestetty sonaatti

-divertimento a tre (mm. J. Stamitz) oli varhaisimpia klassisia kokoonpanoja (kaksi viulua ja sello); 1750–80 sävellettiin enemmän jousitrioja kuin -kvartettoja; siitä syntyi vähitellen jousitrio

-vanha triosonaatti, josta continuo poistui, ja uusi, klassismin ehkä tärkein muoto, klaveerisonaatti "ad libitum" tai "obligé" tai "avec accompagnement" viulun (tai huilun ja joskus lisäksi sellon) säestyksellä, olivat lähtökohtana jousitriolle, viulu- ja sellosonaatille sekä pianotriolle

-obligato-sonaatti, jonka piiriin vielä Haydn ja Mozartkin kuuluivat, oli tärkeä muoto, sillä tarjosi amatöörille mahdollisuuden osallistua musisointiin vähäisinkin taidoin

-klaveerisonaatti "säestyksen kera" alkoi muotina Bolognasta ja se levisi Ranskaan, jossa se säilytti suosion 1770-luvulle saakka: sitä viljelivät mm. Mondonville, M. Corrette ja Guillemain

-Louis-Gabriel Guillemain (1705–1770): Conversations galantes et amusantes op. 12, jotka sonaatteja neljälle (1743); hän kirjoitti julkaisunsa Pièces de clavecin en sonates avec accompagnement de violon op. 13 esipuheessa (1745) seuraavaa:

"Säveltäessäni sonaattejani (Pièces en Sonates) ensin oli aikeenani osoittaa ne cembalolle ilman säestystä, koska olin huomannut, että viulu saattaa peittää [cembaloa] liikaa ... Mutta sopeutuakseni vallitsevaan makuun koin välttämättömäksi laatia viuluäänen, mikä vaatii suurta varovaisuutta esityksessä, jotta cembalo-osuuden voi kuulla helposti. Mikäli niin halutaan, nämä sonaatit voi soittaa joko ilman tai kera säestyksen."

-Jean-Joseph de Mondonville (1711–72): Pièces de clavecin en sonates avec accompaniment de violon op. 3 (1734)

-Johann Schobert (1740?–1767): oli eräs tämän lajin, "säestetyn sonaatin", pääedustajia; hänellä klaveeriin liittyy paitsi viulu (duosonaatin alku) myös sekä viulu että sello (pianotrion alku), joskus kaksi viulua ja sello (= kvartettosonaatti eli pianokvarteton eräs varhaisversio); sinfonioissa ja konsertoissa kahden viulun (mahdollisesti myös alttoviulun ja sellon) lisäksi voi olla jopa kaksi käyrätorvea obligato-soittimina; esim. op. 9 on [3] Sinfonies pour le clevacin avec accompagnement de violon, [2] cors ad libitum

-pianotrio syntyi vähitellen, kun viuluosuudesta tuli obligato-osuus, vaikka sello olisi vielä pianon basson vahvistusta (Gyrowetz, Rasetti)

-viulusonaatti syntyi, kun viuluosuudesta tuli obligato (jo J. C. Bachilla lähellä, Steibelt), samoin sellosonaatti, jos sello-osuus oli obligato (pakollinen)

Kokoonpanojen vaihtelevuutta

-kamarimusiikissa oli pitkään, ennen kypsää klassista tyyliä, jossa muodot vakiintuivat, nimistön ja kokoonpanojen suhteen vaihtelevuutta – lisäksi soittimet olivat usein vaihtoehtoisia ja tarvittaessa jokin ääni voitiin soittaa lähes millä tahansa vastaavan rekisterin omaavalla soittimella

-duoja sävellettin kahdelle viululle (M. Corrette), kahdelle huilulle (Agrell), viululle ja altolle (Bruni, Pleyel), huilulle ja sellolle (Cirri), huilulle ja bassolle (M. F. Cannabich), viululle ja sellolle (Giardini), kahdelle sellolle (Lindley), sellolle ja bassolle (Breval), oboelle ja bassolle (Sammartini), kahdelle fagotille (Weyse) jne.

-jousitrion, kahdelle viululle ja sellolle (Fraenzl, Campioni), lisäksi sävellettiin viululle, alttoviululle ja sellolle (P. Wranitzky), kahdelle huilulle ja sellolle (Filtz) sekä puhallintrioja, etenkin oboetrioja (Hook, A. Wranitzky, Beethoven); myös yhdistelmä oboe, viulu ja sello (Besozzi) oli käytössä sekä kolmen cornon yhdistelmä (Reicha)

-jousikvartetosta oli olemassa erilaisia versioita eri äänten vaativuuden suhteen, mm. quatuor concertante (konsertoiva kvartetto; P. Wranitzky) sekä quatuor dialogué (Woldemar)

-jousikvartettoja oli myös kahden alttoviulun kera (C. Stamitz, Pleyel, Cambini) sekä kontrabasson kera (Hoffmeister); lisäksi myös ilman viuluja: kahdelle alttoviululle, sellolle ja kontrabassolle tai kolmelle sellolle ja kontrabassolle (Wagenseil)

-kvartettoja tehtiin myös huilulle tai oboelle ja jousitriolle (Vanhal, W. A. Mozart, Bochsa), fagotille ja jousitriolle (Danzi)

-jousikvintetoissa oli vaihtoehtoja: Boccherini lisäsi toisen sellon, Mozart alttoviulun, Eyblerillä kontrabasso mukana (1–2 vl/1–2 va/vc/kb)

-kvintettoja sävellettiin kahdelle huilulle/oboelle ja jousitriolle (Pepusch, Cannabich, Pugnani), huilulle ja kvartetille (Boccherini, Krommer, Reicha), klarinetille ja kvartetille (Reicha)

Pleyelin kvintetto op. 18 ajalle tyypillisenä, puhaltimia ja jousisoittimia sisältävänä sekakokoonpanona.

-puhallinkvintettoja oli klaveerin kera tai ilman, klaveerin lisäksi saattoi olla puhaltimia tai puhaltimia ja jousia (J. C. Bach, Schröder, Cambini, Reicha)

-sekstettoja oli viululle tai oboelle kahden alttoviulun, kahden käyrätorven ja sellon kera (Danzi), huilulle ja jousikvintetille (Boccherini), kolmelle puupuhaltimelle ja kolmelle jouselle (Toeschi) ym.

Rosettin sekstetto op. 1

Puhallinmusiikkia

-Harmoniemusik, Böömistä Wieniin kulkeutunut yhtyetyyppi (2 oboeta, 2 klarinettia, 2 käyrätorvea ja 2 fagottia) oli suosittua pöytä- ja juhlamusiikissa (Rosetti, Krommer)

Josef Mysliveček (1737–81)

-kolmiosaiset oktetot (1770-luku) ovat lajin mainioita edustajia, ja Mozart nosti kokoonpanon uuteen arvoon mm. c-molli-serenadissaan K 388 (1782)

oktetto 2, Es, 1. osa

-Franz Krommer/František Vincenc Kramář (1759–1831) sävelsi suuret määrät jousi- ja puhallinkamarimusiikkia; hänet muistetaan erityisesti puhallinpartitoista, joita lukuisia opuksia

-Franz Danzi (1763–1826): 9 puhallinkvintettoa op. 56, 67–68 (huilu, oboe, klarinetti, corno, fagotti), kolme kvartettoa fagotille ja jousitriolle op. 40, kvintettoja puhaltimille ja klaveerille op. 41, 54, puhallinseksteton

Keveitä lajeja

-serenadi, cassatio/cassazione, partita ja notturno ovat moniosaisia, lähinnä tanssiosista koostuvia, usein ulkoilmassa soitettavia sävellyksiä ilman continuoa; ne sijoittuvat kamari- ja orkesterimusiikin välimaastoon

-serenadi: oli usein 5-osainen siten, että siinä oli kaksi menuettia, jolloin osat ovat allegro–menuetti–adagio–menuetti–finaali; myös romanssi ja marssi ovat tyypillisiä osia ja hitaita osia voi olla useampia; Mozartilla laajenee jopa 8-osaiseksi kokonaisuudeksi ja tavataan jopa 10-osaisia kokonaisuuksia; tapana oli esittää n. klo 21 aikaan

-nokturno/notturno/serenata notturna: sananmukaisesti yöllistä serenadimusiikkia; esitys tavallisesti klo 23 aikaan

-cassatio/cassazione (ilm. sanasta Gasse = katu/kuja): oli harmitonta klassista viihdettä; marssi ja menuetti ovat tyyppiosia; usein vaihdannainen otsake divertimenton kanssa

-partita: on usein puhallinmusiikin laji, joka sijoittuu sarjan ja sonaatin välimaastoon, mutta voi olla myös sonaatin synonyymi

-divertimento (ital. = viihdytys), divertissement (ransk.), oli sangen yleinen nimitys soolokamari- ja pianomusiikille, tarkoitti lähinnä kevyensorttista musiikkia, jossa on tavallisesti yksi soittaja per stemma; osia voi olla 3–8; oli nimityksenä sonaatin synonyymi 1770-luvulle saakka: Haydn nimitti varhaisia pianosonaattejaan divertimentoiksi ja vielä neliosaisia kvartettojaan op. 20:een saakka määreellä divertimenti a quattro; myös Paisiello nimitti divertimentoiksi kolmiosaisia kvartettojaan 1770–80-luvuilla; yhtyemusiikissa kokoonpanoina voi olla pelkkiä jousia tai pelkkiä puhaltimia, mutta myös niiden monenlaisia yhdistelmiä tavataan; nimikettä saatettiin käyttää yhä 1800-luvun taitteessa

-trattenimento-termikin oli käytössä; tarkoitta ajanvietettä ja viihdytystä

-1770-luvulla pariisilaiset kustantajat suolsivat kvartettoja huilulle tai oboelle tai klarinetille sekä jousitriolle

Jousikvartetto

-jousikvartetto kehittyi muodosta divertimento a quattro tai quadro tai quatuor (mm. Telemann), kun continuo jäi pois (Cannabich 1767, Haydn op. 20, 1772)

Telemann: Quatuor G, Tafelmusik I (1733)

-varhaisessa jousikvartettomusiikissa osien määrä saattaa vaihdella 2:n ja 5:n välillä; viisiosaisuus kahden menuetin kera on divertimenton ja serenadin vaikutusta; vasta Haydnin kvartetot op. 9 (1768–69) vakiinnuttavat neliosaisuuden

-Sammartinilla ja Tartinilla on merkitystä kvarteton syntymisessä, mutta tärkeimmät alueet ovat Saksa, Itävalta ja Böömi

-jousikvartettoa pidetään klassisen kamarimusiikin ihannemuotona, vaikka vasta Beethoven antoi sille määrätietoisesti etusijan

-J. F. Reichardtin mielestä (1773) "kvartetossa vallitsee ajatus keskustelusta neljän henkilön kesken"

-Goethen mukaan (1829) kvartetossa "voi kuulla neljän järkevän henkilön keskustelun sekä uskoa kostuvansa jotakin heidän puheistaan ja oppivansa tuntemaan soittimien ominaispiirteitä"

-1800-luvun lopulla jousikvarteton ylemmyyttä perusteltiin esteettisesti (Köstlin, 1879): "Jousikvartetto on sonaattimuodon jaloin ja sielukkain esittelytapa ja tarjoaa aineettomimman musiikkinautinnon ... sen [sisältämä] kiihoittava vuoropuhelu ja luovien ajatusten henkevä leikki tuottaa puhdasta iloa."

-on vaikea sanoa, seurasiko kiihtyvä musiikkibisnes, nuottien julkaisutoiminta pääpaikkoinaan Wien, Pariisi ja Lontoo, kysyntää vai loiko se sitä; joka tapauksessa jousikvartetto valtasi ykkössijan melko varhain:

esim. Wienissä julkaistiin 1781–90

jousikvartettoja 239 nimikettä, kun taas

pianotrioja painettiin "vain" 70,

piano-viulu-sonaatteja 52,

jousitrioja 45,

jousikvintettoja 37,

pianokvartettoja 10 ja

pianokvintettoja 3

-vaikka jousikvartetto muuttui vähitellen yhä vaativammaksi lajiksi sekä esteettisessä että soitinteknisessä mielessä, se haluttiin pitää amatöörien ulottuvilla niin pitkään kuin mahdollista

-muuan kriitikko (1788) toivoi yhtäällä kuulevansa Mozartin kvartettoja amatöörien yritysten sijaan

"taitavien, musiikin hyvin harjoittaneiden muusikoiden erittäin täsmällisesti esittäminä hiljaisessa huoneessa, jossa mikään sävel ei karkaa kuulevalta korvalta, vain kahden kolmen tarkkaavaisen henkilön läsnäollessa",

mutta toisaalla sävellettiin helppoja kvartettoja, jotta kyettäisiin

"luomaan sellaisen seurallisen soitinmusiikin harrastajille, joille monet kvartettosäveltäjät kirjoittavat liian vaikeasti soitettavaa, tilaisuuksia viihtyä miellyttävämmällä ja vähemmän työläällä tavalla toisten musiikinrakastajien ystäväpiirissä"

-niinpä esim. Pariisissa työskentelikin säveltäjiä, mm. Boccherini, Bréval ja Cambini, jotka kirjoittivat konsertoivia kvartettoja, quatuors concertants, jotka olivat kohtuuhelppoja ja tarjosivat jokaiselle soittajalle vuorollaan soolon aidon sosiaalisen keskustelukulttuurin hengessä

-jousikvartetille tarjottiin myös kevyempää ohjelmistoa: esim. Cambini sovitti sille populaari- ja teatterilauluja lajinimellä quatuors d'airs variés tai connus

Kamarimusiikkisäveltäjiä

Mannheimin koulun säveltäjiä

-jo ensimmäisen sukupolven edustajat sävelsivät kvartettoja

-Jan [Václav Antonín]/Johann [Wenzel Anton] Stamic/Stamitz (1717–1757): böömiläismuusikko, joka tuli Mannheimiin hoviviulistiksi 1742 ja loi paikan maineen; 1750– toimi musiikinjohtajana; 1754–55 oleskeli Pariisissa; jousitriojen lisäksi hän sävelsi (kvartetto)sinfonioita

-Franz Xaver Richter (1709–1789): kirjoitti 6 tärkeää kvartettoa op. 5 (n. 1765–67); ne ovat 3-osaisia ja sisältävät myös kontrapunktistyyppistä tekstuuria, jossa siten altolla ja sellollakin on painoarvoa; sävelsi myös sonaatteja jousitriolle ja basso continuolle sekä trion huilulle, sellolle ja cembalo-obligatolle

Richter: kvartetto op. 5/2, 3. osa, Fugato presto

-Ignaz Holzbauer (1711–1783); oli hovisäveltäjä kuten Richter v:sta 1753; kirjoitti triosinfonioita, trioja, kvartettoja, kvintettoja, sekstettoja, myös notturnoja

-Mannheimin toisen sukupolven edustajat jatkoivat kamarimusiikin parissa

-Christian Cannabich (1731–1798): opiskeli Roomassa Jommelin johdolla (1750–53); työskenteli 1757– Mannheimissa; vietti 1764–72 Pariisissa pitkiä aikoja; pääsi 1774 Mannheimin musiikinjohtajaksi ja oli koulun johtohahmo, jonka kautta mannheimilaisuus siirtyi wieniläisyyteen; sävelsi duettoja, trioja ja kvartettoja; Mozart tapasi hänet ja arvosti

-Karel/Carl Stamic/Stamitz (1745–1801); toimi hovissa viulistina, kunnes siirtyi 1770 Pariisiin ja 1780 Haagiin; työskenteli muusikkona 1788– Pohjois-Saksan eri kaupungeissa, lopuksi Jenassa; sävelsi yli 50 sinfoniaa, n. 40 sinfonia concertantea, n. 40 soolokonserttoa sekä runsaasti kamarimusiikkia jousille ja puhaltimille; etenkin alttoviuluteokset ovat lajinsa paraatiedustajia, mm. B-duuri-sonaatti

-Anton Stamitz (1750–1789/1809); toimi hoviviulistina ja -alttoviulistina Mannheimissa; esiintyi 1770-90 Pariisissa, jossa sävelsi lähinnä konserttoja sekä duoja ja kvartettoja

Wieniläissäveltäjiä

-Matthias Georg Monn (1717–51): 6 kaksiosaista (hidas–nopea) kvartettoa op.1–2 ovat varhaisimpia tunnettuja lajin edustajia, joissa säveltäjä sovittaa opera serian tyyliä kvartetille sekä kirjoittaa myös fuugia (Haydn ei ollut siten ensimmäinen!); tekijyys on tosin ongelmallinen, sillä käsikirjoitukset ovat säilyneet 1780-luvulta ja kvartetot on julkaistu postuumisti, joten yksi mahdollisuus niiden säveltäjäksi on veli Johann Christoph Monn/Mann (1726?–82); kahtena opuksena julkaistut kvartetot ilmestyivät erillisinä stemmoina, mikä oli tuohon aikaan pääsääntö

-Georg Christoph Wagenseil (1715–77): on wieniläistyylin luojia; sävelsi lukuisia jousitrioja ja divertimentoja; kvartettosonaateissa on kiintoisia kokoonpanoja: kaksi alttoviulua, sello ja kontrabasso sekä kolme selloa ja kontrabasso

-F.L. Gassmann (1729–74): 6 kvartettoa (1773) ovat jo neliosaisia ja sisältävät menuetin; kvartetossa nro 3 osat ovat Poco Adagio–Allegro–Menuetto & Trio–Allegro

Carl Ditters von Dittersdorf (1739–99)

-6 kvartettoa (1789) ovat kolmiosaisia; Dittersdorf soitti toista viulua Mozartin Haydn-kvartettojen esityksessä 1785, samalla kun Haydn toimi viulistina, Mozart altistina ja Vanhal sellistinä; sävelsi myös kuuden teoksen sarjat jousikvintettoja sekä toisen sellon (1789) että kontrabasson kera (1782); jousitriot kahdelle viululle ja bassoäänelle ovat varhaisteoksia (1767, 1771)

Dittersdorfin kvartetto nro 1 koostettuna1900-luvun partituurina.

-Johann Baptist Vanhal (1739–1813): böömiläissyntyinen säveltäjä, jonka musiikki on italialaisen (matkusteli Italiassa 1769–71) suloista ja melodista; kirjoitti n. 100 kvartettoa, yli 90 painettua kokoelmaa kamari- ja klaveerimusiikkia, duoja, trioja, kvartettoja, kvintettoja; mm. 6 kvartettoa huilulle ja jousitriolle (1770) sekä 6 konsertoivaa kvartettoa oboelle ja jousitriolle op. 7 (1771)

-nänä säveltäjät ovat kypsän wieniläistyylin tärkeimpiä edustajia, Haydnin ja Mozartin aikalaisia ja kilpailijoita

-Václav Pichl (1741–1805): tsekkiläissyntyinen, wieniläistynyt (1770–) viulistisäveltäjä, joka sävelsi 20 divertimentoa jousille ja puhaltimille, 18 jousikvartettoa, 45 jousitrioa, joukossa kuusi trioa op. 7 (1783) ja duettoja

-Franz Anton Hoffmeister (1754–1812) oli itävaltalainen musiikinkustantaja ja säveltäjä, joka julkaisi wieniläissäveltäjien orkesteri- ja kamarimusiikkia (Haydn, Mozart, Vanhal jne.), muunmaalaisten säveltäjien musiikkia sekä omia teoksiaan; hän oli säveltäjänä äärimmäisen tuottelias, joskin musiikkia ei pidetä erityisen syvällisenä tai originellinä; kamarimusiikki käsittä 15 jousikvintettoa, 12 huilukvintettoa jousikvartetin kera, käyrätorvikvinteton, kuusi klarinettikvartettoa, 57 jousikvartettoa, joista seitsemässä on kaksi alttoviulua ja joissakin kontrabasso toisen viulun asemasta, noin 50 kvartettoa klaveerille ja jousille, 46 huilukvartettoa, 18 jousitrioa, 19 trioa/sonaattia klaveerin, viulun/huilun ja sellon kera, 12 trioa huilulle, viululle ja sellolle, 76 jousiduettoa eri yhdistelmille, 125 huiluduettoa, kuusi klarinettisonaattia yms.

Hoffmeisterin klaveerikvartetto (1788)

-Pavel/Paul Vranický/Wrani(t]zky (1756–1808): määriläissyntyinen, Wieniin asettunut säveltäjä, joka kirjoitti suuret määrät kamarimusiikkia: jousikvintettoja (1788–1803), jousikvartettoja (1788–1804), jousitrioja (1781–93), puhallinkvartettoja ja -kvintettoja, mm. kolme huilukvartettoa op. 28 (1794)

-Antonín/Anton Vranický/Wranitzky (1761–1820): edellisen veli, määriläissyntyinen säveltäjä ja viulisti, joka opiskeli Haydnilla, Mozartilla ja Albrechtsbergerillä ja toimi ruhtinas Lobkowitzin kapellimestarina, myöhemmin Keisarillisen hoviorkesterin johtajana (1807–) ja Theater an der Wienin johtajana (1814–); kamarimusiikkituotantoon kuuluu kuusi konsertoivaa jousitrioa, 24 jousikvartettoa ja 12 jousikvintettoa, joissa on enimmäkseen vain yksi viulu kahden alttoviulun ja kahden sellon lisäksi, kuusi jousisekstettoa sekä mm. oboetrio

Adalbert Gyrowe(t)z/Vojtěch Matyáš Jírovec (1763–1850)

-böömiläissyntyinen säveltäjäkapellimestari, joka matkusteli laajalti ja ystävystyi mm. Mozartin kanssa; sävelsi alkuvaiheissa jousikvartettoja ja muuta soitinmusiikkia, mutta tultuaan Wienin Hovioopperan toiseksi kapellimestariksi painopiste siirtyi oopperoihin ja baletteihin; jousikvartettoja on 42, op. 1 käsittää tavanomaiset 6 kvartettoa (Pariisi, 1788), myöhemmät opukset vain kolme kvartettoa, mm. op. 44 (1804); lisäksi huilu- ja jousikvintetot, 46 pianotrioa, mm. Grand trio op. 34/1 (1801), jossa vielä huiluoptio, sekä Grand trio op. 43 (1805), jossa klarinettioptio

-Joseph Eybler (1765–1846): oli menestyksekäs wieniläissäveltäjä, Albrechtsbergerin mukaan ”Mozartin jälkeen suurin musiikkinero, jonka Wien omisti”; hän seurasi Salieria hovikapellimestarina (1824–); sävelsi Haydnin oppilaana 1800-luvun vaihteessa melkoisesti kamarimusiikkia: trioja, kvartettoja, kvintettoja suureen tyyliin, mm. jousitrio op. 2 (pain. 1798), jossa viisi osaa, sekä jousikvintettoja, joissa myös kontrabasso, mm. Gran Quintetto op. 6/1 (1801), jonka kuusi osaa kertovat divertimento-yhteydestä

Italialaisia kamarimusiikkisäveltäjiä

-Giovanni Battista Platti (1697–1763): kuusi huilusonaattia basson säestyksellä op. 3 (Nürnberg, 1743) ovat vielä myöhäisbarokin ja galantin välimaastossa hieman Quantzin tapaan

-Felice Giardini (1716–96) oli viulistisäveltäjä, joka syntyi Torinossa, toimi Moskovassa, Lontoossa; sävelsi sonaatteja ja kvartettoja eri kokoonpanoille: huilu-, oboe- ja cembalokvartettoja jousitrion kera op. 21 (1887), op. 23 (1783), op. 25 (1785); jousitrioja kuusi kuuden kokoelmaa, op. 17 (1773), myös basson ja kitaran kera; sonaatteja viululle basson kera 62 (1751–90); op. 17/1:n osat ovat Andante–Siciliana: Adagio–Allegro

-Emanuele Barbella (1718–77), napolilainen viulistisäveltäjä, jonka musiikkia painettiin Pariisissa ja Lontoossa; sävelsi trioja, duoja ja sonaatteja, mm. Sei trii per due violini e violoncello (Lontoo, 1772); hänen käyttämänsä soitinnimi violetta voi tarkoittaa alttoa, selloa, pientä bassoviulua tai pientä viola da gambaa

-Giovanni Battista Cirri (1724–1808) oli italialaissellisti, joka toimi Pariisissa (1760-luvun alku) ja asettautui Lontooseen (1764–80) ennen palaamistaan syntymäkaupunkiinsa Forlìin; hän sävelsi 14 jousikvartettoa, sonaatteja ja duoja, mm. kuusi sonaattia op. 9 (1766), joukossa neljä sonaattia kahdelle huilulle ja bassolle; ennen muuta hänen 36 sellosonaattiansa ovat soittimen keskeistä klassisen ajan ohjelmistoa, mm. Kuusi ”virtuoosi”sonaattia viululle tai sellolle op. 16

-Antonio Sacchini (1730–86): oopperasäveltäjä, joka kirjoitti Lontoossa 6 jousikvartettoa op. 2 (1778) sekä säestettyjä klaveerisonaatteja op. 3 (1779)

-Carlo Graziani (?–1787) oli sellistisäveltäjä, joka toimi Pariisissa, Lontoossa ja lopuksi Berliinissä/Potsdamissa Fredrik Vilhelm II:n sello-opettajana ja muusikkona; hänen sellosonaattinsa, kolme kuuden sonaatin kokoelmaa (1758–) osoittavat soittimen monipuolista virtuoositekniikkaa; sonaatit ovat kolmiosaisia

-Giuseppe Sarti (1729–1802); kuusi huilusonaattia, Sei sonate a flauto traverso solo e basso (Pariisi, 1782), ovat ajankohtaan nähden hieman vanhanaikaisia; sävelsi lisäksi liki parikymmentä säestettyä klaveerisonaattia, joukossa kuusi sonaattia oopperasta Fra i due litiganti (Kahden riidellessä kolmas hykertelee) klaveerille ja viululle

-Tommaso Giordani (n. 1733–1806): huilukvartettoja, cembalokvartettoja ja -kvintettoja, joilla hän oli Lontoon suosituimpia galantteja säveltäjiä 1700-luvun jälkipuoliskolla

-Giovanni Paisiello (1741–1816); oopperaurastaan huolimatta Paisiello sävelsi huomattavan määrän kamarimusiikkia, etenkin jousille; kirjoitti 3-osaisia jousikvartettoja lajinimellä 'divertimento' (n. 1774; Milano); oli Pietarissa hovisäveltäjänä (1776–83), jona aikana syntyi mm. 24 puhallindivertimentoa sekä huilukvartetot op. 23

-Gaetano Brunetti (1744–98), viulistisäveltäjä ja kapellimestari, joka toimi Espanjassa, jossa hän orkesteri- ja vokaalimusiikin lisäksi sävelsi 12 sekstettoa, 66 kvintettoa, 44 jousikvartettoa, mm. 6 kvartettoa op. 2 (1774), ja 30 divertimentoa

Ranskalaisia kamarimusiikkisäveltäjiä

-François-Joseph Gossec (1734–1829) oli ranskalaisen klassisen soitinmusiikin perustajahahmoja sinfonioillaan ja kamarimusiikillaan; varhaisia sonaatteja kahdelle viululle ja bassolle eli jousitrioja (n. 1753) seurasi mm. kuusi viuluduettoa op. 7 (1765), kuusi trioa kahdelle viululle, bassolle ja cornoille ad libitum op. 9 (1766), kuusi kvartettoa op. 14 (1769), joissa viulu ja huilu ovat vaihdannaisia, sekä Six quatuors op. 15 (1772), jotka ovat kaksiosaisia

-Jean-Pierre Duport (1741–1818), oli juhlittu sellisti, joka Pariisin menestyksekkäiden esiintymisten jälkeen kutsuttiin Fredrik Suuren sellistiksi ja prinsii Fredrik Vilhelm II:n opettajaksi (1773–1811); hovissa hän olis mukana mm. Mozartin Preussilaisten kvartettojen sekä Boccherinin kamariteosten esityksissä sekä Carl Stamitzin konserttojen solistina ja kenties – tai sitten paikalla oli hänen veljensä – Beethovenin sellosonaattien op. 5 sellistinä säveltäjän toimiessa pianistina; kolmen viulukonserton (1792) lisäksi häneltä on säilynyt 36 sonaattia sellolle ja bassolle jotka ovat paikoin älyttömän virtuoosisia

-Jean-Louis Duport (1749–1819), edellisen veli ja ”Napoleonin sellisti”, jota pidettiin Ranskan parhaana sellistinä; hän joutui tosin Ranskan vallankumouksen jälkeen pakenemaan maasta ja palattuaan takaisin 1800-luvulla hän sai vasta 1812 töitä keisarillisessa kapellissa ja pääsi konservatorion professoriksi (1814–15); hänen sellotaiteensa kitetyy oppikirjassa Essai sur le doigté du violoncello et sur la conduite de l’archet (Tutkielma sellon sormituksista sekä jousenkäytöstä, 1806); kuuden sellokonserton (1785–1815) lisäksi li 20 sellosonaattia, joista vain kuusi sellolle, bassolle ja klaveerille sävellettyä sonaattia op. 4 on säilynyt; lisäksi Grande sonate sellolle ja bassolle, kuusi viulusonaattia (1772), selloduoja ja muita duoja; erikoisuuksia ovat kolme kirjaa ja yhteensä yhdeksän nokturnoa sello ja klaveerille, joista kaksi viimeistä ovat op. 69–70

-Jean-Baptiste Sébastien Bréval (1753–1823): sävelsi duoja eri yhdistelmille (mm. 2:lle viululle ja 2:lle sellolle), keskustelevia ja konsertoivia trios concertants et dialogués sekä 4 kokoelmaa 6:n kvarteton sarjoja lajissa quatuors concertants et dialogués (1775–85), jotka on tarkoitettu amatöörikäyttöön

Giuseppe Maria Cambini

-s. Livornossa 1746, k. Pariisissa 1825; viulistisäveltäjä, joka soitti nuorena miehenä kvartettoja, toimi Napolissa 1760-luvulla ja asettui Pariisiin 1770-luvun alussa; debyyttijulkaisu oli Sei quartetti op. 1 (1773); ennen 1800 hän oli julkaissut siellä jo n. 600 soitinteosta, jotka ovat galantin helppoja, hurmaavia ja loisteliaita, Mozartin mielestä "aivan somia"; sävelsi sooloja, duoja ja trioja mutta ennen kaikkea helppoja jousikvartettoja peräti 149 (1773–1809) ja 110 kvintettoa, joista osassa on myös puhaltimia mukana; Douze nouveaux quatuors concertants (1788), Six nouveaux Quoatuors (1803);

-Cambinin kvartetoista op. 29 huomaa, että hän sävelsi käyttäjäystävällisesti: ensiviulu vaatii vähän parempaa osaamista, mutta muut osuudet ovat helpohkoja

-Antonio Bruni (1757–1821) oli italialainen viulistisäveltäjä ja kapellimestari, joka toimi Pariisissa (1780–) Concerts Spirituels -sarjassa sekä Koomisessa Oopperassa; mittavan oopperatuotannon lisäksi hän sävelsi kamarimusiikkia: 60 jousikvartettoa, 36 konsertoivaa trioa, 81 viuluduoa, 42 helppoa viuludioa, 21 konsertoivaa duoa viululle ja alttoviululle, 12 konsertoivaa duoa kahdella alttoviululle, 21 basson säestämää viulusonaattia, kuusi sonaattia alttoviululle ja bassolle; duojen op. 4 sonaateissa on kaksi osaa, hitaahkoa seuraa nopea osa, variaatio-osa tai menuetti; sonaatissa nro 1 on kaksi osaa: Allegro moderato–Allegro assai

-François Devienne (1759–1803): huilisti, fagotisti, säveltäjä ja opettaja, jonka kamarimusiikissa on fagotilla merkittävä osuus kvartetoissa, trioissa ja duoissa; mm. 3 kvartettoa fagotille ja jousitriolle op. 73 (1798)

Rodolphe Kreutzer (1766–1831)

-ranskalaisviulisti- ja säveltäjä, joka on tullut tunnetuksi parhaiten 42 etydistä ja kapriisistaan sekä ennen muuta Beethovenin tällä omistamasta "Kreutzer"-sonaatista

-tuotantoon kuuluu mm. 19 viulukonserttoa ja runsaasti kamarimusiikkia: viulusonaatteja ja jousikvartettoja

-Louis-Emmanuel Jadin (1768–1853), ranskalaisen muusikkosuvun edustaja, pianistisäveltäjä ja opettaja, joka sävelsi lähinnä oopperoita ja muuta vokaalimusiikkia sekä pianoteoksia, mutta myös laajan tuotannom orkesteri- ja kamarimusiikkia, mm. sonaatteja, trioja sekä 6 konsertoivaa kvartettoa op. 3 (1787), Trois grands quatuors (1801) ja Trois nouveaux quatuors (1805)

-Hyacinthe Jadin (1776-1800), edellisen veli ja myös pianistisäveltäjä, jonka tuotanto sisältää pianokonserttoja ja -sonaatteja, piano- ja jousitrioja sekä neljä jousikvartettoa (1795–98)

Muita kamarimusiikkisäveltäjiä

-Pietro Nardini (1722–93): livornolaissyntyinen Tartinin oppilas, joka työskenteli Wienissä ja saksalaisella alueella, kunnes hän palasi Firenzeen Toscanan suurherttuan viulistiksi ja musiikinjohtajaksi (1768–); hän oli Leopold Mozartin ihannoima viulisti, joka sävelsi soittimelleen 25 sonaattia basson kanssa (1760–69), mukana Sept sonates avec les Adagios brodés (Seitsemän sonaattia koristeltujen adagioiden kera); kuusi sonaattia kahdelle viulelle tai huilulle ja bassolle (n. 1770), kuusi duoa kahdella lttoviululle (n. 1775), kuusi kvartettoa (n. 1872)

-Christian Ernst Graaf (1723–1804): hollantilaissäveltäjä, joka kirjoitti mm. huilukvartettoja op. 2 (n. 1760) ja op. 12 (n. 1772); 30 jousikvartettoa (n. 1760–n. 1785)

-J. Chr. Bach (1735–82); sävelsi Lontoon aikanaan kosolti kamarimusiikkia; 6 trioa jousille ja continuolle (julk. Pariisi, 1764), jotka ovat triosonaatin jälkeläisiä mutta galantissa 2-osaisessa muodossa; kvartetot ovat enimmäkseen 1–2:lle huilulle ja jousille; kamarimusiikin parhaimmistoa edustavat 6 kvintettoa op. 11 (1774) huilulle, oboelle, viululle, alttoviululle ja continuolle sekä 2 kvintettoa op. 22 (posth. 1785, Berliini), joista op.22/1, G, on sävelletty huilulle, oboelle, viululle, sellolle ja cembalolle; lisäksi cembalokvartetto ja sekstetto (ob, vl, vc, cemb, 2 cor ad libitum); myös jo kuusi viulusonaattia op. 16 (1779), jotka toki sonaatteja klaveerille ja viululle tai huilulle

-Josef Mysliveček (1737–81): tšekkiläinen oopperasäveltäjä, joka sävelsi runsaasti orkesterimusiikkia ja konserttoja sekä suuret määrät kamarimusiikkia: eräät varhaisimmat kvintetot kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja sellolle op. 2 (1767–68), yhteensä 12 jousikvintettoa, kuusi oboe- tai huilukvintettoa (1777) ja kuusi puhallinkvintettoa kahdelle oboelle ja kahdelle cornolle sekä fagotille (n. 1780), 23 jousikvartettoa (1768–81), trioja ja sonaatteja

-Luigi Tomasini (1741–1808): italialasviulisti ja säveltäjä, joka toimi Esterházyn hovissa viulistina (1757–) ja kamarimusiikin johtajana (1802–); sävelsi 21 jousikvartettoa, joista varhaiset kolmiosaisia divertimentoja ja myöhemmät, etenkin kolme kvartettoa op. 8 (1807?) ovat jo neliosaisia ja kunnianhimoisia teoksia; 24 divertimentoa, jotka barytonitrioja viulun ja sellon tai alttoviulun ja sellon kera; kuusi sonaattia viululle ja bassolle

-Joseph Schuster (1748–1812): saksalaissäveltäjä, joka toimi pääosin Dresdenissä ja jonka tyyli on niin lähellä Mozartia, sillä Mozart jäljitteli tämän divertimentoja cembalolle ja viululle (n. 1777), että Mozartin neljä kvartettoa (K.Anh.210–213) ovat osoittautuneet myöhemmin osaksi Schusterin kuutta ”padovalaista kvartettoa” (1780)

Emanuel Aloys Förster (1748–1823)

-oli mielikuvituksellinen kvartettosäveltäjä, josta Beethoven piti ja jonka kvartettoja hän piti ”kvartettosäveltämisen malleina”; 6 kvartettoa op. 7 (pain. 1794), 6 kvartettoa op. 16 (pain. 1801) ym. opuksia; myös jousikvintetot op. 19–20 ja 26 ovat oletettavasti peräisin 1790-luvulta ja ne painettiin 1802, 1804

C-duuri-kvinteton avausosa

Es-duuri-kvinteton 4. osa

-Anton Kraft (1749–1820) sävelsi lähinnä sellosonaatteja ja -duoja ja oli Beethovenin luottosellisti sekä kuuluisan Schuppanzigh-kvartetin jäsen

-Antonio Rosetti/Anton Rös(s)ler (1750–92): böömiläissyntyinen säveltäjä ja kontrabasisti, joka toimi Augsburgin lähellä ruhtinas Oettingen-Wallerstein hovimuusikkona (1773–) ja kapellimestarina (1785–); 1780-luvulta eteenpäin hän oli klassismin mielenkiintoisimpia säveltäjiä; orkesterimusiikkia on viljalti, mutta myös kamarimusiikkia kohtalaisesti: viisi jousitrioa, 12 jousikvartettoa (n. 1780–88), joista kolmiosaisista kvartetoista koostuva op. 6 (1787) on keskeinen ja 13 klaveeritrioa

-Nikolaus Kraft (1778–1853), edellisen poika ja myös sellisti, sävelsi soittimelleen populaarikappaleita, neljä konserttoa sekä kahdelle sellolle divertissementejä (1823) ja duoja (1824–25)

-Franz Grill (1756?–92): saksalainen tai itävaltalainen säveltäjä, joka toimi Unkarissa; sävelsi viulusonaatteja ja jousikvartettoja, jotka julkaistiin Wienissä 1788–91; kolmiosaiset kvartetot op. 7 (1791) olivat aikanaan suosittuja Haydn- ja Mozart-läheisyytensä ansiosta

Ignaz Joseph Pleyel (1757–1831)

-Haydnin oppilas, jonka uran pääosa kului Pariisissa säveltäjän lisäksi mm. kustantajana sekä pianonrakentajana; hänen tuotantonsa on valtava ja suosio oli aikoinaan suunnaton: musiikkia painettiin ja kopioitiin kaikkialla tuhansin kappalein

-vuoteen 1792 hän oli originaali ja lahjakas säveltäjä, josta Mozart sanoi, tutustuttuaan tämän kuuteen, Haydn-vaikutteiseen ja pääosin kolmiosaiseen jousikvartettoon op. 2 (1784): ”Ne ovat hyvin kirjoitettuja ja miellyttäviä korvalle. Olisi musiikin kannalta hieno päivä, jos Pleyel pystyisi myöhemmin astumaan Haydnin paikalle.”; kaikkiaan kvartettoja on 57

-tyypillistä Pleyelille oli musiikin kierrätys: kvartettojen ja sinfonioiden osat muuttuivat pianolauluiksi, pianokvartetot ovat kaikki sovituksia, pianotriot muuntuivat huilukvartetoiksi ja jousitrioiksi; viulu-, huilu- ja muut duetot ovat yhä viehättäviä

Pleyelille tyypillinen teos: kvartetto op. 28 perustuu "uuteen sinfoniaan".

-Andreas Jakob Romberg (1767–1821) oli viulisti ja tärkeä 25 kvarteton säveltäjä Mozartin ja Beethovenin välissä; myös hieno klarinettikvintetto sekä kuusi huilukvintettoa op. 21 ja samoin kuusi huilukvintettoa op. 41, joissa on kaksi alttoviulua; kolme sonaattia viululle/sellolle ja pianolle/harpulle op. 5

Ajalle harvinainen A. Rombergin sonaattikokoelma sooloviululle.

-Bernhard Heinrich Romberg (1767–1841), ”sellistien sankari, virtuoosien kuningas”, oli edellisen serkku ja karismaattinen sellistisäveltäjä, joka kantaesitti Beethovenin op. 5 sellosonaatit; hän matkusteli paljon (Lontoo, Madrid, Venäjä) ja esiintyi sekä opetti Wienissä, Pariisissa, mutta Berliini oli kiintopaikka (1806–); Méthode de violoncelle (1839) syntyi uran päätyttyä; viiden sinfonian ohella hän sävelsi huilukonserton op. 30, kuusi sellokonsertiinoa sekä 10 sellokonserttoa, joukossa mm. ”Sotilaskonsertto” op. 31, ”Sveitsiläinen konsertto” op. 44, ”Briljantit konsertot” op. 48 ja op. 75, sekä ”Suuri konsertto” op. 56; lisäksi hän sävelsi 11 jousikvartettoa, jousitrioja ja -duoja sekä neljä sonaattia viululle/sellolle, joukossa kolme sonaattia op. 5, ja yhdeksän duoa viululle ja sellolle

Boccherinin ja ranskalaissäveltäjien tapaan B. Romberg sävelsi sellosonaattinsa basson tukemana.

-Constantin Kreutzer (1780–1849): oopperasäveltäjä, joka kamarimusiikissaan on jälkiklassisen ajan edustaja mm. teoksillaan Sonate concertante pour le Pianoforte et flute, Trio pou Pianoforte, Clarinette et basson ou Violoncello sekä Quartetto Clarinetto Es

Luigi Boccherini

Italialainen maalari: Boccherini soittaa selloa (n. 1764–67)

-s. 1743 Luccassa, k. 1805 Madridissa; toimi 1757–66 mm. Wienissä ja Luccassa; 1767–68 Boccherini oli Pariisissa, josta hän siirtyi Espanjan kruununprinssin kamarisellistiksi ja säveltäjäksi Madridiin, jossa vietti loppuikänsä

-asema hovissa oli vapaa, joten hän sai kokeilla riittämiin, kuten Haydn Estarházyssa

-Boccherini sävelsi, kuten myös Haydn ja Mozart, tilausteoksia (kvartettoja) Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II:lle 1783–

-on klassismin tärkeimpiä kamarisäveltäjiä, jonka musiikki on viehättävää ja kekseliästäkin, usein tosin enemmän galanttia kuin painavasti klassista, mutta poikkeuksiakin on riittävästi niin, että Boccherinia voi pitää myös täysklassikkona

-musiikin toistuvat "dolce"- ja "soave"- merkinnät liittyvät toki enemmän hovien rokokoo-taiteeseen ja sen lumoavuuteen; muuan aikalainen kirjoitti (J. B. Cartier; 1798) Boccherinista:

"Jos Jumala puhuisi ihmisille musiikin välityksellä, silloin hän käyttäisi Haydnin teoksia. Mutta jos hän haluaisi itse kuulla musiikkia, silloin hän valitsisi Boccherinin musiikin."

-Boccherini sävelsi n. 100 jousikvartettoa, 65 jousitrioa ja muuta kamarimusiikkia: mm. painamatta jääneitä varhaisia sellosonaatteja [sellolle ja bassolle], jotka ovat vaativia, sekä konserttoja (sellolle 11)

-päälaji on silti jousikvintetto, joita on yli 100 ja joista pääosassa on mukana kaksi selloa

-op. 2 (1761, julk. 1767), op. 8 (1769), op. 9 (1770), op. 15 (1772), op. 22 (1775)

-6 kvintettoa op. 25 (1778) ovat erityisen taidokkaita ja vahvoja, sillä käyttää niissä myös mollisävellajeja

-6 kvintettoa op. 29 (1779): osien määrä, järjestys ja karakteri ei ole vielä vakiintunut

-op. 11:5 (1771) sisältää kuuluisan menuetin, josta on olemassa lukuisia sovituksia

-loppuvuosinaan Boccherini teki vielä kahden alttoviulun kera yli 20 jousikvintettoa op. 56–57 (1797, 1799) ja op. 60, 62 (1801–02)

Skandinavia, Venäjä

-Joseph Martin Kraus (1756–92): merkittävä saksalaissyntyinen ruotsalaissäveltäjä, joka sävelsi hienon kvartetto-opuksen, Six quatuors concertants op. 1 (Berliini, 1784), sekä viisi viulusonaattia (1777–82)

Krausin huilukvinteton op. 7 avausosan huiluosuutta.

-Erik Tulindberg (1761–1814): sävelsi kuusi Haydn-vaikutteista jousikvartettoa (1780-luvun alku), joissa on myös kosolti omaperäisyyksiä; ne löydettiin uudestaan vasta 1923, mutta ilman toisen viulun osuuksia, joita ovat sittemmin täydentäneet monet (Toivo Haapanen, John Rosas, Kalevi Aho, Anssi Mattila)

-Thomas Byström (1772–1839): suomalainen upseeri ja muusikko, jonka viulusonaatit, Trois sonates pour le Clavecin ou Pianoforte avec accompagnement d’un Violon obligé op. 1 (n. 1797), ovat hienoja ja omaperäisiä saavutuksia Mozart- ja Beethoven-läheisyydessään

-Maksim Berezovski (1745–77) oli ukrainalaissäveltäjä, oopperasäveltäjänä Galuppin oppilas Pietarissa; oopperasta Demofoonte (1773) on säilynyt vain kaksi aariaa, mutta hieman klaveeri- ja kamarimusiikkia on olemassa sekä ensimmäinen venäläinen sinfonia (1770–73)

-Anton Ferdinand Ti(e)tz (1742–1810), nürnbergiläissyntyinen viulistisäveltäjä, joka toimi Venäjällä (1771–) Pietarin hovikapellin jäsenenä ja Katariina Suuren suosikkina ja antoi Aleksanteri I:lle

viulutunteja; sävelsi hienoja jousikvartettoja: kuusi kvartettoa op. 1 (1781) ja kolme kvartettoa (1802), viulusonaatteja ja 10 jousikvintettoa

-Dmitri Stepanovits Bortnjanski (1751–1825) oli ukrainalaissyntyinen säveltäjä ja aktiivinen kuoromuusikko joka toimi Italian-opiskelun (Galuppi) jälkeen merkittävissä hovin musiikkiviroissa Pietarissa; häneltä on olemassa lukuisten kirkollisten vokaalikonserttojen ohella kuusi oopperaa (1776–87), cembalosonaatteja sekä kvintetto (1787)

Anton Reicha (1770–1836)

M. F. Dien: Anton Reicha (1815)

Uran varhaisvaiheet

-Antonín/Antoine Rejcha, Prahassa syntynyt, mutta Itävallassa ja Ranskassa vaikuttanut monipuolinen säveltäjä ja pedagogi

-Reicha jäi orvoksi aivan varhain, joten hän kasvoi setänsä perheessä ja Bonnissa (1785–), jossa hän soitti viulua ja huilua hovikapellissa Beethovenin ja Neefen rinnalla sekä sai tuntuman Neefen kautta Bachin fuugataiteeseen

-hän siirtyi opettajaksi Bonniin 1794; yritykset saada jalansijaa Pariisissa oopperasäveltäjänä (1799) kariutuivat, joskin sinfonioiden op. 41–42 (1799–1800) esitykset olivat menestyksiä

-seuraavaksi Reicha koetteli onneaan Wienissä (1801–), jossa hän uudisti tuttavuutensa Haydnin ja Beethovenin kanssa sekä opiskeli Albrechtsbergerin ja Salierin johdolla

-Reichan musiikki Wieniin saakka kielii Grétry-, Dalayrac-, Gluck-, Mozart- ja Haydn-vaikutteista sekä mannheimilaisuuden tuntemisesta

-36 fuugaa pianolle op. 36 (1803) on eräs Reichan suursaavutus

-Napoleonin 1805 miehittämässä Wienissä kantaatin Lenore esitys ei onnistunut, joten sellainen järjestyi Leipzigissa (1806)

-Wienissä sävelletyt sonaatit pianolle viulun kera op. 44 (1804), op. 55 (1804–05) ja op. 62 (1808) sekä viulun ja sellon kera op. 47 (1804) ja huilusonaatti op. 54 (1804–05) ovat jo oikeita sonaatteja soitinten välisessä tasa-arvoisuudessaan

-jousikvartettojakin syntyi: op. 48–49 (1804–05) ja op. 58 (1804–05)

-myös kvartetot op. 90, 94–95 valmistuivat Wienin-aikana (1801–08), vaikka ne pääosin julkaistiinkin vasta Pariisissa (1819–24)

-kuusi jousikvintettoa ovat niinikään tältä ajalta (1805–07)

-kaikkinensa Reicha on myöhäisen klassismin tärkeimpiä kamarimusiikkisäveltäjiä, joka kurkottaa osassa tuotannossaan jo myös eteenpäin kohden uutta aikakautta

Pariisissa (1808–)

-Reicha jätti sodan uhan alla Wienin (1808) ja siirtyi Pariisiin, jossa hänen uudetkin oopperansa pääosin epäonnistuivat, mutta sen sijaan hän saavutti mainetta musiikinteoreetikkona ja pedagogina

-hän sai 1818 paikan konservatorion fuugan ja kontrapunktin opettajana: oppilaita ovat mm. Onslow, Berlioz, Liszt, Gounod, Farrenc ja Franck

-tutkielmista tärkeimpiä ovat Traité de mélodie (1814), Petit traité d'harmonie pratique (1814), Cours de composition musicale, ou Traité complet et raisonné d'harmonie pratique (1818), Traité de haute composition (1824/1826?) ja Art du compositeur dramatique, ou Cours complet de composition vocale (1833)

-suurista ansioistaan Reicha sai Kunnialegioonan ritarin arvon (1831)

Kamarimusiikkia puhaltimille

-koska Reicha oli huilisti, on ymmärrettävää, että musiikkia omalle soittimelle ja puhaltimille ylipäätään syntyi kunnioitettava määrä

-hän sävelsi 24 puhallinkvintettoa op. 88, 91, 99 ja 100 (1817–20) huilulle, oboelle (tai toiselle huilulle), klarinetille, fagotille ja käyrätorvelle; näissä hän on lajin tärkeimpiä mestareita

-24 käyrätorvitrioa op. 82 (1815)

-tärkeä klarinettikvintetto op. 89 on kenties syntynyt ennen 1809, mutta se painettiin Pariisissa (n. 1820)

-kuusi huilukvartettoa jousitrion kera op. 98 (n. 1813) sekä huilukvintetto jousikvartetin kera op. 105 (1829) ovat tasaveroisten soittajien kamarimusiikkia, eivät vain jousten säestämiä huilusooloja

-käyrätorvikvintetto jousikvartetin kera (kontrabasso ad libitum) op. 106 on myöhäisteos (1829)

-kvintetto löytyy myös oboelle/klarinetille op. 107 (1829) sekä fagotille (1826) jousikvartetin kera

-oktetto puhaltimille ja jousikvartetille op. 96 (1820) on lajinsa harvinainen edustaja

-kuusi pianotrioa, Six trios concertants, op. 101 (1824), kuuluvat Beethovenin rinnalle

Muita myöhäis- ja jälkiklassismin kamarisäveltäjiä

-Johann Nepomuk Hummel (1778–1837)

-Ferdinand Ries (1784–1837)

-Friedrich Kuhlau (1786–1832)

-Franz Xaver (Wolfgang) Mozart (1791-1844)

Orkesterimusiikki, uvertyyri ja sinfonia

-oopperan ilmaisukieli loi alun perin edellytykset soitinmusiikin nousulle, vaikkakin oopperan tekstin oikeuttama moninaisuus korvattiin soitinmusiikissa periodiikan säännöllisyydellä ja tonaalisen arkkitehtuurin selkeydellä

-ooppera-aaria toimi mallina soitinmusiikin hitaiden osien ilmaisumelodiikalle, aariamuodon rakenne oli eräs lähtökohta sonaattimuodolle; oopperoiden ensemblekohtaukset näyttivät, miten sinfonioiden nopeat osat saattoi kehittää useista eri ajatuksista

-tämän lisäksi tanssityyppien rytmikarakateristiikka, joka liittyy eri tanssien käyttötilanteisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin, loi soitinmusiikin ilmaisuperustan

-sinfonia syntyi alun perin italialaisesta ooppera-alkusoitosta

-sinfonia ja ouverture olivat synonyymejä 1700-luvun puolivälin jälkeenkin — jo A. Scarlatti kirjoitti kolmiosaisia (nopea–hidas–nopea) oopperasinfonioita

-vaikka ooppera-alkusoitto tarjosi mallin vielä J. Chr. Bachin, Haydnin ja Mozartinkin sinfonialle, jo 1730-luvulla ooppera-alkusoitosta alkoi erkaantua myös itsenäinen konserttisinfonia, ensiksi edustajanaan G. B. Sammartini

ITALIALAISSÄVELTÄJIÄ

Giovanni Battista Sammartini

Domenico Riccardi: Sammartini

-1700–1775; asui Milanossa koko ikänsä, jossa oli keskeinen kirkkosäveltäjä ja toimi 8:n kirkon kapellimestarina

-Sammartinilla oli lukuisia oppilaita, mm. Gluck; Boccherini, J. Chr. Bach ja Haydn lisäksi saivat häneltä vaikutteita

-sävelsi 1730-luvulta lähtien sinfonioita, konserttoja, sonaatteja ja teatteriteoksia (3 oopperaa ja 2 balettia); kamari- ja sooloteoksia on kaikkiaan yli 200

-rakenteen, tematiikan ja tekstuurien puolesta hänen sinfoniansa ovat yhtä lähellä triosonaattia ja konserttomuotoa, concerto grossoa (Vivaldin vaikutus tuntuu) ja kvartettoa (kvartettosinfoniaa) kuin ooppera-alkusoittoa

-lievistä buffa-vaikutteista huolimatta sinfoniat ovat vakavahkoja

-68 sinfoniaa löytyy varmuudella: niistä varhaiset 19 sinfoniaa on kolmiosaisia tempokaavassa nopea-hidas-nopea; keskimmäiset 37 sinfoniaa loppuvat menuettiin; 12 myöhäissinfoniaa ovat jo lähellä Mozartia

-Sammartinin musiikilla keskeinen rooli klassisen tyylin muodostumisessa

-Carlo Tessarini (s. Riminissä n. 1690–k. Amsterdamissa n. 1766): soitti viulua Venetsian P. Markuksen kirkossa 1720-luvulla, toimi Urbinon katedraalin maestrona (1731–44; 1750–57) sekä konsertoi mm. Pariisissa ja Amsterdamissa; 20 julkaistua opusta käsittävät triosonaattien lisäksi sinfonioita ja alkusoittoja, joissa hän on enää niukasti kiinni post-vivaldiaanisessa ilmaisussa ja käyttää aidosti varhaisklassista tyyliä, etenkin sinfonioissa op. 20 (Pariisi, 1765)

-Baldassare Galuppi (1706–1785) ja Niccolò Jommelli (1714–1774) loivat rytmisesti terävän, lyhyistä motiiveista rakentuvan, tremoloa käyttävän tyylin

-Gaetano Pugnani (1731–1798): on kotoisin Torinosta, mutta hän konsertoi ahkerasti Pariisissa, Wienissä ja Lontoossa; hän on Sammartinin ja Boccherinin välissä ehkä tärkein italialainen varhaisklassikko; sävelsi n. 20 sinfoniaa (1767–), joista osan alkusoitto-nimellä, mutta ovat 4-osaisia ja sisältävät menuetin kolmantena osana; Mannheimin ja Wienin koulun läheisyys on havaittavissa

-Vincenzo Manfredini (s. Pistoiassa 1737, k. Pietarissa 1799): opiskeltuaan Bolognassa ja Milanossa hän asettui 1758 Pietariin, jossa pääsi 1760 kruununprinssin hoviin ja 1762 hovin kapellimestariksi; hän palveli Katariina Suuren aikana ja opetti tämän pojalle klavikordia; 6 sinfoniaa julkaistiin Venetsiassa 1776

-Gaetano Brunetti (1744–98) oli tuottelias italiassäveltä Espanjan hovissa; liki puolesta tuhannesta sävellyksestä suurin osa on kamarimusiikkia (mm. 50 jousikvartettoa ja 67 viulusonaattia) ja sinfonioita (36)

-Luigi Boccherini (1743–1805) on italialaisen sinfonian eräs keskeinen edustaja, jolla esiintyy jo kontrastoivia teemoja ja joka oli huomattavan kekseliäs orkesterinkäyttäjä; 33:sta sinfoniasta (1765–1790) osa on mollissa ja sisältää vahvoja, jopa beethoveniaanisia äänenpainoja; op. 22 (1771), op. 21 (1773), op. 35 (1782), op. 37 (1786), op. 41 (1788)

-Muzio Clementi (1752–1832): sävelsi useita sinfonioita (1780–1820-luvuilla), joista vain muutama (n. 6 kpl) on konstruoitavissa

-monet italialaiset oopperasinfoniat ovat säilyneet konserttisinfonia-käsikirjoituksina ilman tietoa liittymisestä oopperoihin

-italialaisen oopperan ja Sammartinin vaikutus oli vahva ja sinfonia levisi kaikkialle: tärkeimmiksi keskuksiksi tulivat Wien, Mannheim, Berliini, Lontoo ja Pariisi

MANNHEIMIN ORKESTERI JA SINFONIAKULTTUURI

-Mannheimin merkittävä asema klassisen orkesterikulttuurin ja sinfonian synnyssä liittyy sen rooliin vaaliruhtinaskaupunkina keskellä Saksaa 1720–78; vaaliruhtinas Karl Theodor (1743–77) suosi eritoten musiikkia ja hänellä oli siirtotyöläisinä böömiläisiä/juutalaisia muusikko/viulistisukuja: Stamitzit ja Bendat (<—Bendavid)

-myöhempi wieniläisklassismin dominanssi on hämärtänyt mannheimilaisten suurta merkitystä italialaisten impulssien välittäjänä ja uuden orkesterikulttuurin luojina

-klassinen orkesteri muotoutui Mannheimissa: vahvistettuun jousikvartettiin lisättiin peruspuhaltimet (2 oboeta ja cornoa) sekä huilu ja klarinetti, joka on sointiväriltään huilun ja oboen välissä; cornot korvasivat continuon

-musiikkikäsityksen muutos näkyy pääpainon kääntymisessä sointiin, väriin, tekstuuriin — mikä merkitsee vallankumousta esittämisessä, sen värikkyydessä ja tehokkuudessa

Saksalainen orkesterikonsertti n. 1760.

-musiikinteoreetikko ja -esteetikko Christian F. D. Schubart (1739–1791) kirjoitti teoksessaan Ideen zu einer Ästhetik der Tonkunst (Ajatuksia säveltaiteen estetiikaksi; 1784/1806):

"Mikään orkesteri maailmassa ei ole koskaan pärjännyt mannheimilaisille esityksessä. Sen forte on ukkonen, sen crescendo koski, sen diminuendo — kaukana liplattava kristallipuro, sen piano kevään henkäys."

-Leopold varoitti Wolfgangia turhaan Mannheimin maneereista:

Walze (= crescendo)

Mannheimin raketti (= teeman murtosointuinen alku ylöspäin)

Bebung (= sivusävelinen nopea kuvio)

Seufzer (= sekuntihuokaus)

-Wolfgang oli myyty kun pääsi säveltämään Idomeneonsa 1781 orkesterille, joka oli siirtynyt Müncheniin 1778

-J. Stamic loi mannheimilaisen sinfonian, joka oli kuuluisa dynaamisista tehoistaan, kontrasteistaan, musiikillisesta liike-energiastaan; Stamitz kirjoitti 58 sinfoniaa, käytti yhtenä ensimmäisistä neliosaista muotoa, otti klarinetin orkesteriin ja kirjoitti sille konserttojakin; hän yritti myöhemmin Pariisissa irrottaa sinfonian teatteriyhteyksistään

J. Stamic: sinfonia Es, La melodia Germanica (p. 1754–55), 1. osa

-Franz Xaver Richter (1709–89) toimi Mannheimissa 1747–69 hoviviulistina, -laulunopettajana ja -säveltäjänä ennen kuin hän siirtyi Strassburgin katedraalin kapellimestariksi; Richter sai ensimmäiset kaksi kuuden sinfonian kokoelmaa (6 grandes simphonies en 4 parties) valmiiksi n. 1740 ja ne painettiin Pariisissa 1744; myöhemmin valistui vielä 24 sinfoniaa (1759–65)

-Ignaz Holzbauer (1711–83): 205 sinfoniaa ja konserttoa; Mannheimin orkesterin johtaja (1753–)

-Christian Cannabich (1731-98) on tärkein myöhäisvaiheen säveltäjä yli 70:llä sinfonialla, joissa puhallintenkäyttö on tehokasta ja vaikutti Mozartiin; Cannabich oli ajan parhaita kapellimestareita Mozartinkin todistuksen mukaan

-Anton Fils/Filtz (1733–1760); oli J. Stamitzin oppilas, jota pidettiin opettajansa veroisena; sävelsi ehkä ensimmäisen molli-sinfonian, joka vaikutti Haydniin ja Mozartiin; kaikkiaan kirjoitti n. 30 sinfoniaa

-Franz Beck (1734–1809): oli merkittävä säveltäjä, vaikka tekikin pääosan sinfonioistaan op. 1–3 (1758–62) jo ennen siirtymistään 1760-luvulla Ranskaan; 6 sinf. op. 4 (1766) vahvaa musiikkia

-Ignaz Fränzl (1736–1811): oli Mannheimin konserttimestari ja Pariisissakin juhlittu viulisti, jonka soittoa Mozart kehui; vain 23 sävellystä on säilynyt, sillä 1778 jälkeen ei ehtinyt säveltää; olemassaolevat 5 sinfoniaa (ennen 1775) osoittavat hänet ensiluokkaiseksi säveltäjäksi

-Karel/Carl Stamic/Stamitz (1745–1800)

-Anton Stamitz (1750–1809)

Flaamilaissäveltäjiä

-Pieter/Pierre van Maldere (1729–68): belgialainen säveltäjä

-Joseph Schmitt (1734–91), saksalaissäveltäjä, joka aktiivinen Hollannissa

-Johann Wilhelm Wilms (1772–1847): hollantilaissäveltäjä Beethovenin vanavedessä; sinfonia nro 6, d, op. 58 (1820) on mestariteos

WIENILÄINEN SINFONIA

Institutionaaliset edellytykset

edellytyksen Wienin keskeiselle asemalle Euroopan musiikkipääkaupunkina loi sen monikansallinen ilmapiiri, eri tyylien ja vaikutteiden kohtaaminen

-Maria Teresian (1740–80) ja Joosef II:n (1780–90) valistunut itsevaltius merkitsi porvariston suosimista aateliston ja kirkon kustannuksella ja suhteellista liberaalisuutta henkisen ajattelun saralla

Maria Teresia (1717–80)

-Wienissä Habsburgien keisarihovi kapelleineen ja teattereineen tarjosi luonnollisesti parhaat työsolosuhteet muusikoille ja säveltäjille

-myös ruhtinaat tukivat musiikkia ja järjestivät palatseissaan musiikkiesityksiä: tärkein oli ruhtinas Friedrich Saxe-Hildburghausenin palatsi, mutta myös Esterházyn, Lichnowskyn ja Lobkowitzin perheet tukivat säveltäjiä, minkä lisäksi vierailevat venäläisaateliset (Razumovsky, Golitsïn jne.) olivat huomattavia musiikin suojelijoita

-säveltäjät järjestivät myös itse konsertteja kaupungin saleissa; tärkein paikka oli Burgtheater, jossa esim. Mozart esitti useimmat pianokonserttonsa

-Gassmann perusti 1772 Tonkünstler-Sozietätin (Säveltaiteilijoiden seura, joka tuki muusikoiden leskiä ja orpoja), joka järjesti konsertteja, Gottfried van Swieten piti konsertteja ja vielä oli olemassa sarja Adelige Liehaberkonzerte (Aatelisamatöörien konsertit; 1808 asti)

-Gesellschaft der Musikfreunden (Musiikinystävien yhdistys, 1812) sekä sen ylläpitämän konservatorion (1817–) perustaminen vei musiikkielämää huomattavasti tukevammalle pohjalle

-Artaria-kustannustalon perustaminen (1765), minkä vanavedessä syntyi useita muitakin kustantajia, sysäsi hyvään vauhtiin musiikin painamisen

-kirkkovirat olivat tavoiteltuja, etenkin Pyhän Tapanin kirkon musiikinjohtajan virka (Mozartkin himoitsi sitä)

Säveltäjiä

-Matthias Georg Monn (1717–50) & Johann Christoph Monn/Mann (n. 1726–82) kirjoittivat yhdessä n. 30 sinfoniaa; G. Monn sävelsi 1740 ensimmäisen neliosaisen sinfonian; häneltä löytyy 21 sinfoniaa, jotka ovat tosin kamarimusiikillisia

-G .C. Wagenseilin (1715–77) merkitys oli todennäköisesti ratkaiseva sinfoniaperiaatteen esittelyssä; sinfoniat ovat vielä monesta lähteestä peräisin, vaikkakin 3-osainen italialainen oopperasinfonia on pääosassa; sinfoniat ovat tyyliltään galantteja; kirjoitti sinfonioita yli 70, ja niitä soitettiin aikanaan paljon

-F. L. Gassmann (1729–74), böömiläissyntyinen säveltäjä, teki enemmän oopperamaisia sinfonioita, jotka ovat sekä 3- että 4-osaisia; sävelsi 33 sinfoniaa, joita Mozart arvosti

-Karl von Ordonez (1734–86): sävelsi yli 70 enimmäkseen kolmiosaista sinfoniaa

-Leopold Hofmann (1738–1793); toimi Pyhän Tapanin kirkon kapellimestarina ja häntä on nimitetty "4. wieniläisklassikoksi"; hän lisäsi neliosaiseen sinfoniaan hitaan johdannon; Hofmann yhdisti Mannheimin ja Wienin tyylit ja sävelsi yli 50 sinfoniaa 1750-luvun lopulta lähtien, joissa on sekä 3-osaisia ooppera-alkusoittoja että 4-osaisia klassisia sinfonioita

C. Ditters von Dittersdorf (1739–99)

-oli klassisen sinfonian "olymposlainen mestari", jonka n. 120 sinfoniaa ovat temaattisen kehityksen suhteen nerokkaita ja joka on myös ohjelmasinfonian isiä Ovidiuksen Metamorfooseihin sävelletyillä sinfonioillaan (julk. 1785):

nro 1 (Neljä maailmanaikaa;

nro 2 (Faethonin tuho);

nro 3 (Aktaionin muuttuminen hirveksi);

nro 4 (Perseus pelastaa Andromedan);

nro 5 (Lyykialaisten talonpoikien muuttuminen sammakoiksi);

nro 6 (Fineuksen ja hänen ystäviensä kivettyminen)

J. B. Vanhal (1739–1813)

-1760–70-luvuilla sinfoniat (n. 76 kpl) olivat suositumpia kuin myöhemmin kuuluisempien aikalaistensa sinfoniat; toimi välittäjänä Haydnin ja Mozartin kesken; varhaiset d- ja g-molli-sinfoniat (1760-luku—n. 1770) vaikuttivat todennäköisesti Mozartiin; ohjelmallinen"Sinfonia comista" C-duurissa tulee Mozartin Jupiter-sinfonian läheisyyteen; yhteensä 11 mollisinfoniaa

Michael Haydn (1737–1806)

-oli Josephin veli ja salzburgilainen kirkkosäveltäjä, joka tulee joskus Mozartia lähelle (Mozartin sinfonia nro 37 on johdantoa lukuun ottamatta M. Haydnin käsialaa); sävelsi n. 45 sinfoniaa

-Václav Pichl (1741–1805), oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka saapui Wieniin 1770; työskenteli 1777–96 Italiassa (Milanossa) Itävallan palveluksessa ja 1796–1805 Wienissä; kirjoitti 89 sinfoniaa Dittersdorfin ja keski-Haydnin tuntumassa

-František Miča (1746–1811); oli Wienin hovissa Mozartin ja keisarin arvostama muusikko, jolla on 27 sinfoniaa sekä kamarimusiikkia

-Leopold Kozeluch (1747–1818); böömiläissyntyinen säveltäjä, joka siirtyi 1778 pysyvästi Wieniin; toimi 1792– hovin kamari- ja hovisäveltäjänä; hän on vähän Mozart-tyyppinen säveltäjä; 11 sinfoniasta g-molli-sinfonia (1787) on ajan parhaita

-Antonio Salieri (1750–1825); oli Wienin keskeisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia säveltäjiä, etenkin oopperan alalla; hän sävelsi vain muutamia varsinaisia sinfonioita, jotka ovat muutoin etupäässä peräisin oopperoista; suurimman ryhmän muodostavat ooppera-alkusoitot (yli 40)

-Franz Anton Hoffmeister (1754–1812); oli nuottikustantaja ja tuottelias säveltäjä, jota Schubart kehui, mutta jonka musiikista miellyttävyydestä huolimatta puuttuu originaalius ja syvyys; sävelsi n. 66 sinfoniaa, kymmeniä konserttoja sekä runsaasti kamarimusiikkia ja suosittuja oopperoita

-Franz Krommer/František Kramár (1759–1831); oli kotoisin Määristä; saapui 1785 Wieniin, mutta työskenteli 1786–95 Unkarissa, kunnes ilmaantui 1795 taasen Wienissä, jossa toimi 1813–31 viimeisenä kamari- ja hovisäveltäjänä Mozartin ja Kozeluchin jälkeen; sävelsi ainakin 9 sinfoniaa, joiden tyyliakseli ulottuu Mozartista Beethovenin kautta Rossinin ja Schubertin tuntumaan; puhallinpartitat ovat ajan parhaita

-Paul/Pavel Wrani(t)zky/Vranicky (1756–1808): oli Wienissä suosittu kapeliimestari, jolle Haydn ja Beethoven uskoivat teostensa esityksiä; sävelsi 51 sinfoniaa, joista tunnetuin on Grande sinfonie caractéristique pour la paix avec la République françoise op.31 (20 December 1797), joka joutui esityskieltoon keisarin määräyksellä

Pavel Vranickyn "Vallankumoussinfonian" pianotrioversiota.

-Anton/Antonín Wrani(t)zky/Vranicky (1761–1820): 15 sinfoniaa

-Adalbert Gyrowetz (1763–1850) böömiläinen; n. 40 sinfoniaa (1783–)

-Anton Eberl (1765–1807), wieniläissäveltäjä

-Joseph Eybler (1765–1846), wieniläissäveltäjä

-Joseph Wölfl (1773–1812), itävaltalaissäveltäjä Salzburgissa ja Wienissä

-Ernst Wilhelm Wolf (1735–92): Weimarissa

-Andreas Romberg (1767–1821), saksalaissäveltäjä, joka toimi lähinnä Hampurissa

-Luka Sorkočević (1734–89) kroatialainen säveltäjä

-monet näistä säveltäjistä kirjoittivat hämmästyttävän hyviä sinfonioita, vaikkakin suurmestarit sävelsivät usein vieläkin parempia

BERLIINI, POHJOIS-SAKSA

-Pohjois-Saksan eräät ruhtinashovit, tärkeimpänä tietenkin Preussin kuninkaan hovi (Berliini/Potsdam), sekä eräät vauraat kaupungit, kuten Hampuri, Lyypekki, Leipzig jne., tarjosivat työtilaisuuksia muusikoille ja säveltäjille

-Johann Joachim Quantz (1697–1773); on säveltäjä myöhäisbarokin ja galantin välissä; toimi Fredrik Suuren hovihuilistina ja -säveltäjänä; tuotanto käsittää lähinnä huilusonaatteja (204 kpl), triosonaatteja (45 kpl) sekä konserttoja (yli 300, joista lähes kaikki huilulle); hän kirjoitti kuuluisan tutkielman Versuch einer Anweisung die Flöte traversiere zu spielen (Tutkielma poikkihuilun soiton oppaaksi; 1752), joka antaa arvokkaita tietoja ajan soittotyylistä, ornamentaatiosta sekä italialaisen, ranskalaisen ja saksalaisen tyylin piirteistä

-Johann Adolf Hasse (1699–1783); oli Dresdenin hovissa aikansa tunnetuimpia ooppera- ja samalla sinfoniasäveltäjiä säilyneiden käsikirjoitusten ja painatusten määränkin perusteella

-Carl Heinrich Graun (1703/4–1759); toimi Berliinin oopperan ja Fredrik Suuren hovisäveltäjänä myöhäisbarokin ja galantin välissä Lottin, Keiserin ja Hassen vanavedessä; oli J. S. Bachin ja Telemannin välissä ennen C. Ph. E. Bachia ajan merkittävimpiä saksalaissäveltäjiä; hän sävelsi etupäässä ooppera- ja vokaalimusiikkia ja sinfoniat ovat alkusoittoja; konserttoja löytyy n. 40, minkä lisäksi hän kirjoitti runsaasti kamarimusiikkia (triosonaatteja); Der Tod Jesu (Jeesuksen kuolema, 1755) on galantti passiokantaatti italialais-saksalaiseen tyyliin, joka sisältää 25 numeroa ja oli suosituin passio 1700–1800-luvuilla Bachin Matteus-passion ohella

-Johann Gottlieb Graun (1703–1771); oli Berliinissä oopperan konserttimestari ja edellisen veli; oli saksalaisen soitinmusiikin varhaisklassisia luojia, ensimmäisiä, jotka kirjoittivat puhtaita konserttisinfonioita; on klassisen teematyypin (aba1b1) luojia; häneltä on säilynyt n. 96 sinfoniaa, n. 88 konserttoa ja n. 175 triosonaattia

-C. Ph. E. Bach (1714–1788); sinfonioissa yhdistyy kontrapunktinen taitavuus, temaattinen tiiviys, ilmaisun polttava dramaattisuus ja orkesterin värikkyys; sävelsi 19 sinfoniaa, joista parhaita ovat 6 sinfoniaa Wq.182 (1773) ja 4 sinfoniaa Wq.183 (1775–76)

Bendat

-böömiläinen, Pohjois-Saksaan asettunut Bendan suku tuotti sarjan säveltäjiä, joista tärkeimmät ovat:

-Jan Jirí (Johann/Hans Georg) Benda (1686–1757); toi 1742 perheensä Fredrik Suuren muusikoiksi; lapsista viisi varttui muusikoiksi

Franz/František Benda (1709–1786)

-toimi 1733– Fredrikin hovimuusikkona, 1771– konserttimestarina; on tunneherkän tyylin edustaja, joka sai aikalaisluonnehdintojen mukaan kuulijat kyynelehtimään etenkin Adagio-osissa; sävelsi 80 viulusonaattia, 15 konserttoa ja 17 sinfoniaa

-C. Ph. E. Bach kirjoittaa hänen taiteestaan:

"Hänen soittonsa on niin täydesti laulavaa (cantabile), että tuskin voi löytää yhtään kulkua hänen sävellyksistään, joita ihmisääni ei voisi laulaa; hän kykenee liikuttamaan niin kovin soitollaan; hän soittaa Adagion sellaisella paatoksella, että eräät tunnetut professorit (opettajat) ovat kertoneet minulle luottamuksella, kuinka hän on usein Adagio-soitollaan saanut liikutettua heidät kyynelehtimään."

-Georg Anton/Jirí Antonín Benda (1722–1795); toimi 1750– Gothassa; oli italialaisen oopperan ja melodraaman merkkimies, jolla on myös n. 30 sinfoniaa, klaveerisonaatteja sekä konserttoja; sinfoniat ovat 3-osaisia ja italialaisen galantteja Mozartin 1770-luvun tuotannon tapaan

LONTOO

-Lontoossa muusikoita työllistivät kuningashovin lisäksi muut aateliset, teatterit. kirkot, huvipuistot ja tavernat

-kaupungissa oli 1750 n. 700.000 asukasta

-julkinen konserttielämä alkoi jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin tärkein konserttisali oli Hickford's Room, jossa alkoivat 1729 julkiset tilauskonsertit

-seuraavan merkittävän etapin muodostivat J. Chr. Bachin ja C. F. Abelin 1765 aloittamat tilauskonsertit ensin Carlisle Housessa, myöhemmin Hannover Square Rooms'ssa, jossa niitä jatkoivat (1775–) Professional Concerts -nimellä Cramer, Clementi ja Salomon (jossa myös Haydn vieraili)

-Concert of Ancient Music aloitti toimintansa 1776, ja Noblemen's Subscription Concerts 1791, jonka vastapainona toimi 1780–luvulla Amateurs' Concert

-Royal Academy of Music aloitti 1822 musiikin ammattilaisten kouluttamisen

-musiikkikustantamista hallitsi 1700-luvun ensipuoliskolla John Walsh, isä ja poika, vuosisadan toisella puoliskolla syntyy muitakin firmoja, kuten John Johnson, Bremner, Welcker, Preston, Thompson ja James Longman; 1800-luvun alussa perustetaan nykyisinkin tunnetut kustannustalot Boosey, Chappell, Cramer ja Novello

-pianonrakentajista tärkeimpiä olivat John Broadwood (1773–), Stodart (7716–), Erard (1786–), Clementi yhdessä muiden kanssa (1802–)

-William Boyce (1710–1779) teki muodoltaan konservatiivisia, osin Händel-kaikuisia ja konserttomaisia, mutta melodisesti ja rytmisesti tuoreita sinfonioita

-Carl Friedrich Abelin (1723–1787); saksalaissyntyinen gambisti ja säveltäjä, joka asettui Lontooseen 1759–60; oli isänsä lisäksi Bachin oppilas, jonka säveltämät kolmiosaiset sinfoniat (n. 1760) ovat vieläkin vaikuttavia

-J. Chr. Bach (1735–1782): Lontoon sinfonioissa yhdistyy italialainen oopperatyyli mannheimilaiseen häikäisevyyteen; sinfonioista monet ovat ooppera-alkusoittoja; Six Favourite Ouvertures in 8 Parts For Violins, Hoboys, Frenc Horns with a Bass for the Harpsicord and Violoncello (1763) ovat kaikki ooppera-alkusoittoja tempokaavassa nopea-hidas-nopea (mm. nro 3, Artaserse); Bach julkaisi sinfoniaopuksen 18 (1781), jonka nro 2 perustuu Lucio Silla -alkusoittoon (1776), nro 3 on Endimione-alkusoitto (1772), nro 4 käyttää Temistocle-alkusoittoa (1772), nro 6 perustuu oopperaan Amadis de Gaule (1779); Bach sävelsi yhteensä yli 40 sinfoniaa/alkusoittoa; 6 sinfoniaa op. 17 (1782–86)

-William Herschel (1738–1822)

-Samuel Wesley (1766–1837)

PARIISI

-Pariisi oli Euroopan suurin metropoli: 1750 siellä oli lähes miljoona asukasta

-lähtökohtana pariisilaiselle konserttielämälle oli kuuluisa Concert spirituel -sarja (1725–90) orkestereineen, jossa aikansa kuuluisat muusikot ja säveltäjät esiintyivät ja jolle mm. Haydn ja Mozart sävelsivät

-muita konserttiorganisaatioita olivat Concert Italien (1726–), Concert Français (1727–) ja Concert des Amateurs (1769–)

-myös aristokraatit olivat merkittäviä konserttien järjestäjiä: Le Riche de La Pouplinière oli heistä kuuluisin konserteillaan (1731–62); lisäksi mm. Louis François de Bourbonilla oli loistava orkesteri (1761–71)

-musiikin kaivertajia ja julkaisijoita Pariisissa oli lukuisia: Sieber, Boivin, La Chevardière ja myöhemmin Pleyel, Erard, Gaveaux, Imbault, Leduc jne.

-soitinrakentajista tärkeimmät olivat Erard ja Pleyel

-valtion konservatorion perustaminen 1795 professoreineen oli merkittävä askel musiikkielämän ammatillistamisessa vallankumouksen jälkeen: 1796 oppilaita oli 351 ja opettajia 115; oppikirjojen tuottaminen ja ohjelmistojen muodostuminen alkoivat samalla

-musiikkikritiikkiä harrastettiin jo varhain, 1791 lähtien Journal des débats -lehdessä; Correspondance des amateurs musiciens toimi 1802–05 ja La revue musicale 1827–35, kunnes syntyi La revue et gazette musicale de Paris (1835–80)

-L.-G. Guillemain (1705-1770); julkaisi 6 triosinfoniaa 2 viululle ja bassolle (1740), jotka ovat ensimmäiset ranskalaiset sinfoniat

François-Joseph Gossec (1734–1829)

-on kuuluisin ranskalainen sinfonikko, joka sävelsi n. 60 sinfoniaa (1755–90), joilla hän on eräs sinfonian ”isiä” Haydnin ohella; hän sekä vaikutti Beethovenin sinfoniatyyliin että sai itse tältä vaikutteita; sävelsi ensimmäisen ”metsästyssinfonian” Simphonie de chasse (n. 1773)

Gossec: sinfonia 1

-Giuseppe Maria Cambini (n. 1746–1825); ensimmäinen varmuudella tiedetty asia Cambinista on, että hän soitti 1767 alttoviulua kvartetissa Pietro Nardinin, Filippo Manfredinin ja Luigi Boccherinin kanssa; saavuttuaan Pariisiin n. 1770 hän löi itsensä läpi 20:n symphonie concertanten kokoelmalla (1776), joka tyydytti yleisön makua; sävelsi niitä n. 84, joista 28 on säilynyt; ne samoin kuin sinfoniatkin, joista on olemassa 9 (julk. 1785–86) ovat yhdistelmä sulavaa galanttia ja täysklassista dramatiikkaa

-Ignaz Pleyel (1757–1831); oli wieniläissyntyinen Vanhalin ja Haydnin oppilas; oleskeli n. 1780–1795 Italiassa, Saksassa ja Englannissa, kunnes hän asettui 1795 Pariisiin musiikkikauppiaaksi ja säveltäjäksi; kirjoitti 41 sinfoniaa ja runsaasti kamarimusiikkia; on Haydn-tyylinen säveltäjä, joka oli n. 1800 paikkeilla Euroopan suosituin säveltäjä, sillä julkaisi musiikkiansa n. 2000 editiota kaikkialla Amerikka mukaan lukien

-Étienne-Nicolas Méhul (1763–1817); tuli 1779 Pariisiin, jossa julkaisi 1780-luvulla kaksi klaveerisonaattikokoelmaa, toisen optionaalisen viulun kera; osaalistui konservatorion toimintaan 1795–; sävelsi 5 teatterimaista sinfoniaa (julk. 1809–10), joissa kuuluu yhtäällä Haydn–, Mozart- ja Beethoven-vaikutteita, toisaalta Mendelssohn- ja Schumann-ennakointeja; musiikki on harmonisesti ja orkesteri kannalta rohkeaa ja edistyksellisyyttä, jos kosta ei ajatuksiltaan yhtä keskittynyttä ja voimallista kuin Beethovenilla

MUITA BÖÖMILAISSYNTYISIÄ SINFONIKKOJA

-useimmat böömiläismuusikot asettuivat Mannheimiin tai Wieniin, Mannheimiin, mutta heitä riitti muuallekin

-Josef Mysliveček (1737–1781); s. Prahassa, k. Roomassa; "Böömin Mozart", joka italianisoitui (1763–) ja sävelsi alkuun menestysoopperoita (mm. Bellerofonte; Napoli 1767) Italiassa, vaikkakaan myöhäinen Armida (1779) ei enää onnistunut (oopperoita on kaikkiaan 23); häneltä on säilynyt 6 sinfoniaa (1760), jotka ovat galanttisuudessaankin vereviä teoksia; Mozart tapasi hänet 1770 Bolognassa ja kehui häntä sekä myöhemmin 1777 Münchenissä, kun Myslivecek oli jo sairas mies

-Anton Rösler (Antonio Rosetti) (n. 1750–1792); työskenteli Swaabiassa ja Mecklenburgissa Saksassa; sinfoniat sijoittuvat Mozartin läheisyyteen; g-molli-sinfonia (1787) kuuluu klassikoiden parhaimmistoon; sävelsi yli 20 sinfoniaa

-Franz Xaver Dussek (1731–99)

IBERIALAISIA SINFONIKKOJA

-Carlos Baguer (1768–1808); oli katalonialainen (Barcelona) säveltäjä, joka yhdisteli Haydn-vaikutteita espanjalaisiin piirteisiin; kirjoitti 19 sulavaa sinfoniaa

-Juan Crisóstomo de Arriaga (1806–1826); syntyi Bilbaossa; oli suurlahjakkuus, joka siirtyi 1821 Pariisiin opiskelemaan ja ehti kirjoittaa oopperan, 2 alkusoittoa, sinfonian d (Mozart- ja Beethoven-vaikutteita) sekä 3 jousikvartettoa (1824), joissa on jopa esiromanttisia piirteitä (Schubert, Mendelssohn)

-João Domingos Bomtempo (1775–1842), portugalilaispianisti- ja säveltäjä, ”Portugalin Beethoven”, jonka 2 sinfoniaa (1810) ja 6 pianokonserttoa (1804–) ovat Mozartin ja Beethovenin välimaastossa

Skandinaavisinfonikkoja

-Adolph Carl Kunzen (1720–81): tanskalainen sinfonikko

-Johann Ernst Hartmann (1726–93), tanskalainen

-C. E. Friedrich Weyse (1774–1842), saksalainen, joka asettui Tanskaan, ja sävelsi 7, loppupäästä romanttisiakin sävyjä saavaa sinfoniaa

-George Gerson (1790–1825): tanskalainen säveltäjä

-Joseph Martin Kraus (1756–1792); "Ruotsin Mozart", saksalaissyntyinen, 1778 ruotsalaistunut (ooppera)säveltäjä, jota Gluck ja Haydn arvostivat ja joka kirjoitti 15 sinfoniaa (12 säilynyt), 3 alkusoittoa, 9 jousikvartettoa ym. kamarimusiikkia; musiikissa on Mannheimin koulun vaikutus tuntuvilla, ja siitä löytyy jopa varhaista romanttista tunteilua; haydn sanoi, että sinfoniaa (1783) ”tullaan pitämään tulevina vuosisatoina mestariteoksena ... vain harvat osaavat säveltää jotain vastaavaa”

Konsertto

-Tartini, Hasse, Monn ja C. Ph. E. Bach sävelsivät vielä konserttoja, joissa barokin ritornelloperiaate on etusijalla

-n. 1750 konsertto alkoi menettää suosiota sinfonian lisätessä sitä, joten sinfonia alkoi vaikuttaa konserttoon

-pelkän jousiyhtyeen sijaan konsertoissakin alkaa esiintyä puhaltimia

-konserton tyyli muuttui galantiksi

-ritornellomuoto väistyi osittain sonaattimuodon vaikutuksesta ja ne sulautuivat yhteen ritornelloja yhä sisältäväksi sonaattikonserttomuodoksi, jolloin keskeiselle sijalle tuli sävellajien polaarinen vastakkaisuus solaarisen kiertämisen sijaan

-pianokonsertosta tuli yhä suositumpi viulukonserton ohelle

-useat konsertot ovat olleet esittäjiensä käytössä vain käsikirjoituksina ja ovat sittemmin hävinneet — tai sattumalla ja onneksi löytyneet, kuten Haydnin C-duuri-sellokonsertto

Italia

-useimmat 1760–80 kirjoitetut konsertot ovat joko hävinneet tai jääneet painamatta

-Piccinni: huilukonsertto (1768) on löytynyt äskettäin

-Galuppi: sävelsi lukuisia klaveerikonserttoja, joista yksi on löytynyt, galantti F-duuri-konsertto (n. 1760)

-Pietarin hovissa työskenteli joukko italialaisia maestroja, joilta on säilynyt konserttoja: mm. viulisti Antonio Lolli (n. 1725–1802), joka teki 11 virtuoosista viulukonserttoa (1764–), osin Sturm und Drang -tyyliin

-Giovanni Mane Giornovichi (1735–1804) oli italialais- tai mahdollisesti kroatialaissyntyinen viulisti, joka taitavalla soitollaan edelsi Viottia ja valmisti ranskalaista viulukonserttoa; hän esiintyi ympäri Eurooppaa, mutta eräänlaiseksi kiintopisteeksi muodostuivat Moskova ja Pietari, jossa Giornovichi kuoli; merkittävintä hänen musiikkiaan ovat 16 viulukonserttoa, hänen varhaiset 1770-luvun konsertot (nrot 1–6) edustavat loistokasta galanttia viulismia eikä 1780-luvun tuotanto tuonut suurtakaan tyylinmuutosta; merkittävää konsertoissa on teknisen briljanssin ohella hitaiden osien vakiintuminen romansseiksi sekä finaalien rondo-luonne

-Vincenzo Manfredini (1737–99); cembalokonsertto B esitettiin Pietarissa 1769

-Paisiello: viisi pianokonserttoa (n. 1781–88)

-Cimarosa: konsertto 2:lle huilulle (1793; Wien) on kaunis teos oopperan Salainen avioliitto tuntumasta; B-duuri-konsertto klaveerille on tavanomainen sävellys

Itävalta

-eritoten urku- ja cembalokonserttoja syntyi Wienissä

-Georg Reutter nuor. (1708–1772): Haydnin opettaja, joka sävelsi useita urkukonserttoja

-G.M. Monn (1717–50) oli omana aikanaan J. Stamitzin vastine Wienissä; hänen 10 klaveerikonserttoansa esittelivät Wienissä ensi kertaa galantin tyylin; viulukonsertto (1747) edelsi Haydnia ja sellokonsertto käyttää laajasti sellon rekistereitä hyväkseen; Monn on tullut myöhemmin kuuluksi Schönbergin käsittelyistä: tämä realisoi sellokonserton continuostemman (1911–12) sekä samoin basson D-duuri-klaveerikonserttoon (F41), josta sittemmin muokkaantui sellokonsertto Pablo Casalsille

-Leopold Mozart (1719–87): suurin osa konsertoista on kadonnut, mutta säilynyt on huilukonsertto (ennen 1755), trumpettikonsertto (1762) sekä joviaali konsertto kahdelle käyrätorvelle (1752)

-F. X. Brixi (1732–1771): böömiläisurkuri, Haydnin kollega, joka sävelsi 5 urkukonserttoa, muuan D-duurissa on loistokas trumpettien ja patarumpujen kera

-L. Hofmann sävelsi liki 60 konserttoa: tusinoittain klaveerikonserttoja sekä lisäksi viulu-, sello-, huilu- ja oboekonserttoja

-J. C. Wagenseil: opetti kuninkaallista perhettä Schönbrunnissa ja sävelsi klaveerikonserttojen lisäksi myös konserttoja huilulle, viululle, uruille, sellolle ja alttopasuunalle

-Joseph Anton Steffan/Josef Antonín Štěpán (1726–1800): oli Maria Antoinetten opettaja, joka sävelsi klaveerikonserttoja, mm. B-duuri-konserton

-J. G. Albrechtsberger (1736–1809): Beethovenin opettaja, joka sävelsi erinäisiä cembalo- ja urkukonserttoja, yhden pasuunakonserton, lukuisia munniharppukonserttoja sekä konserton ja neljä konsertiinoa harpulle (1772–73)

-Mysliveček sävelsi kahdeksan Mozartin tuntumaan tulevaa viulukonserttoa (n. 1772–78)

-Dittersdorf: sävelsi kymmenittäin konserttoja, mm. viululle ja kontrabassolle

-M. Haydn: mm, viulukonsertto B (1760), kaksoiskonsertto C uruille ja alttoviululle, käyrätorvikonserttoja (1762), 2 huilukonserttoa D (1763)

-Salieri: klaveerikonsertot C- ja B-duuri (molemmat n. 1773) ovat tosi näyttäviä

-Kozeluch: fagottikonsertto C-duuri on suuri konsertto trumpettien ja patarumpujen kera; 22 klaveerikonserttoa osoittavat hänet lajin suhteen Mozartin rinnakkaishahmoksi

-Vanhal oli ahkera konserttosäveltäjä: niitä on 19 klaveerille, 15 viululle, joista erään solistina Mozart esiintyi (1777), 11 huilulle, 9 uruille, muutama sellolle, alttoviululle ja fagotille sekä yksi konsertto erikseen oboelle, klarinetille, kontrabassolle ja trumpetille

-Hoffmeister oli Vielschreiber, jonka kynästä lähti 25 huilukonserttoa, 14 klaveerikonserttoa ja parikymmentä muuta konserttoa

-Franz Krommer/František Kramár (1759–1831) sävelsi yhdeksän viulukonserttoa (1802–) sekä muutamia konserttoja puhaltimille, joista Es-duuri-klarinettikonsertto op. 36 (1803) on edustavin

-Antonio Cartellieri (1772–1807) oli italialais-böömiläisen laulajapariskunnan Gdanskissa syntynyt vesa, joka opiskeli ensin Berliinissä ja sitten Wienissä Beethovenin tapaan Albrechtsbergerin sekä Salierin johdolla ja jonka Beethoveniakin tukenut ruhtinas Lobkowitz palkkasi kapellimestarikseen; häneltä on olemassa huilukonserton lisäksi kolme täysmittaista ja vaativaa soolokonserttoa klarinetille, jotka ovat klassisen klarinettikirjallisuuden keskeisteoksia, sekä konsertto kahdelle klarinetille

-Franz Xaver Mozart (1791–1844); Mozartin muusikkipojan pianokonsertot nro 1, C, op. 14 (1811) ja nro 2, Es, op. 25 (1818) ovat eräine esiromanttisine piirteineen – rinnakkaisesti Hummelin kanssa – tekemässä pientä pesäeroa wieniläiseen perintöön: ne ovat sulavia tuotteita kuuluisan isän jalanjäljissä, sillä Franz Xaver oli taitava pianisti

Pariisi

-symphonie concertante (= konsertoiva sinfonia), oli ranskalaisten erityisesti hellimä muoto, 1770-luvun muoti-ilmiö; ei ollut oikeastaan sinfonia vaan barokin konserttoa jatkava orkesteriteos, jossa on yleensä kaksi solistia (useimmiten viuluja, mutta myös puhaltajia voi olla sekä molempia sekaisin); Mozartkin sävelsi niitä, ja vielä Beethovenin kolmoiskonsertto sekä Brahmsin kaksoiskonsertto kuuluvat lajin myöhäisiin edustajiin

-C. Stamitz ja Cannabich sävelsivät näitä kymmenittäin

-Cambini oli kaikkein rakastetuimpia konsertoivan sinfonian viljelijöitä

-Chevalier de Saint-Georges (n. 1739–1799): oli Guadeloupessa syntynyt mulatti, joka julkaisi sarjan somia sinfonia concertanteja op. 9 (1777) sekä sävelsi 12 täyspätöistä viulukonserttoa

-Jean-Baptiste Davaux (1742–1822): julkaisi useita lajin edustajia 1772–

-Simon LeDuc (n. 1745–1777): kahdelle viululle G (1774), jossa peräti 16 stemmaa

-François Devienne (1759–1803) oli huilisti ja fagotisti; hän sävelsi konsertoja yhdestä kahteen solistille; Mozartin fagottikonsertto B, K Anh. 230A, on hänen tekemänsä; hän sävelsi 12 huilukonserttoa, jotka ovat olemassa myös viulun ja sellon säestyksellä (1782–1803) sekä neljä konserttoa ”suosikkilauluihin” (d’airs connus), neljä fagottikonserttoa sekä kaksi käyrätorvikonserttoa

-Jean François Tapray (1738–1819): sävelsi mm. urkukonserton sekä Simphonie concertante Es-duurin op. 9 (1778) cembalolle, fortepianolle, viululle ja orkesterille

-Jean-Baptiste Krumpholz/Jan Křtitel (1747–90) oli kenties kuuluisin klassisen ajan harppuvirtuoosi; opiskeltuaan Haydnin johdolla (1773–) ja soitettuaan Esterházyssä hän teki laajan konserttimatkan päätyäkseen Pariisiin (1777); hänellä oli epäonnea elämässään, ja Dussekin kaapattua mukaansa Krumpholzin vaimon, harppusäveltäjä hukuttautui Seineen; Krumpfholz kehitti harpun mekanismeja ja hänen nimiinsä pantu harppukoulu ilmestyi 1800; usein ohjelmalliset harppusonaatit sekä seitsemän harppukonserttoa kuuluvat soittimen perusohjelmistoon

-Giovan Battista Viotti (1753–1824): pakeni Torinosta Pariisiin ja Lontooseen; sävelsi 24 viulukonserttoa, joista nro 22, a-molli (1794) enteilee osin romantiikkaa

-Frédéric (Matthäus) Blasius (1758–1829) oli elsassilaissyntyinen säveltäjämuusikko, joka soitti viulua, klarinettia ja fagottia sekä toimi merkittävissä viroissa Pariisiissa (Koomisessa Oopperassa ja Konservatoriossa); oopperoiden ja kamarimusiikin ohella hän sävelsi kolme viulukonserttoa (1797-1801) sekä neljä klarinettikonserttoa (1802–05)

-Pleyel: sävelsi suuren määrän sekä konserttoja että konsertoivia sinfonioita, joissa välillä on Haydnin lähettyvillä, välillä tavanomainen säveltäjä; onnistui sulattamaan Vanhalilta (1772) ja Haydnilta (1777) oppimansa tekniikan briljanttiin galanttiin tyyliin, jossa muodikkuus ja omaperäisyys yhdistyivät suosiota sekä Pariisissa että Lontoossa herättävällä tavalla; julkaisi myös monia teoksia erilaisina soitinyhdistelmäversioina, esim. vetävä C-duuri-sellokonsertto (Ben 106; 1795) löytyy myös klarinetti- ja huilukonserttoina

-myös Gossec ja Grétry kunnostautuivat konsertin ja sinfonisen konserton parissa

Saksa

-protestanttisessa Pohjois-Saksassa Bachin perheen vaikutus oli tuntuva

-C. Ph. E. Bach: kirjoitti yli 50 konserttoa, jotka lähes kaikki on klaveerille; huilu-, oboe- ja sellokonserttojakin löytyy; hienoja ovat mm. d-molli-konsertto W23 (1748), A-duuri-konsertto W29 ja c-molli-konsertto W31 (molemmat 1753); 6:sta konsertosta W43 (1771) parhaita ovat nro 2, D-duuri, nro 4, c-molli, ja nro 5, G-duuri; konsertoissa näkyy siirtymä barokista klassismiin

-J. Chr. Fr. Bach: sävelsi yhden ihmeellisen konserton fortepianolle ja alttoviululle

-W. Fr. Bach: sävelsi useita cembalokonserttoja, joista edustavia ovat D-duuri-konsertto, Falk 41, ja e-molli-konsertto, Falk 43 (1767–70)

-Fredrik Suuri ja hänen hovisäveltäjänsä Quantz kirjoittivat molemmat tuhottomasti huilukonserttoja

-Johann Molter (1696–1765) toimi säveltäjämuusikkona mm. Eisenachissa ja Karlsruhessa sekä sai kahdella Italian-vierailullaan galantin musiikin tartunnan; hänen mittava tuotantonsa käsittää toista sataa kamariteosta, 170 sinfoniaa sekä 47 konserttoa lähes kaikille soittimille, mutta niistä kuusi klarinetille sävellettyä (1747–50) ovat pysynyt suosiossa soittimensa liki ensimmäisinä konserttoina vaikkeivat ne olekaan helppoja D-klarinetin käytön vuoksi

-J. Stamitz/Stamic sävelsi kuusi viulukonserttoa, useita huilukonserttoj, klaveerikonserttoja sekä konsertot oboelle ja klarinetille

-K. Stamitz/Stamic sävelsi 15 viulukonserttoa, kolme alttoviulukonserttoa, kahdeksan huilukonserttoa, oboekonserton, 10 klarinettikonserttoa, seitsemän fagottikonserttoa, kolme käyrätorvikonserttoa sekä kaksi klaveerikonserttoa

-Anton Stamitzilla on jokunen sinfonia concertante, kymmenisen viulukonserttoa, samoin muutama alttovilu-, huilu- ja klaveerikonsertto

-J/G. Benda: sävelsi lukuisia cembalokonserttoja, useita mollisävellajeissa, joista f-molli-konsertto (1770-luvun loppu) on laatuteos

-F. Benda: sävelsi aikoinaan juhlittuja viulukonserttoja

-Filz: huilukonsertto D on suurenmoinen teos ja eräs monista Mannheimin orkesterin taitaville soittajille kirjoitetuista teoksista

-Johann Baptist Wendling (1723–97) oli aikansa juhlituimpia huilisteja, joka kirjoitti soittimelleen 14 konserttoa (n. 1749–81)

-Johann Wilhelm Hertel (1727–89) oli berliiniläisäveltäjien (F. Benda, Graunit, C.P.E.Bach) vaikutuksessa kasvanut säveltäjä, joka toimi Schwerinissä; hän kirjoitti liki puolisen sataa konserttoa, 15 klaveerille, yhdeksän viululle sekä muille soittimille, joista oboekonserttoja soitetaan yhä

-Franz/František Pokorny/Pokorný (1729–94) oli böömiläissyntyinen, Mannheimissa opiskellut, Wallersteinissa ja Regensburgissa toiminut säveltäjä, joka kirjoitti peräti 140 sinfoniaa, yhdeksän concertantea sekä konserttoja huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja klarinetille

-Ernst Wilhelm Wolf (1735–92) sävelsi Weimarissa 25 klaveerikonserttoa, joista ei puutu keksintää ja solistista säihkettä

-Johann Gottlieb Naumann (1741–1801) oli juhlittu dresdeniläissäveltäjä, joka kirjoitti B-duuri-klaveerikonserton

-Joseph Fiala (1748–1826) oli böömiläissyntyinen oboisti, sellisti ja alttoviulisti, joka toimi Saksan eri hoveissa muusikkona; hän ystävystyi 1777 Mozartin kanssa ollessaan Münchenin hovikapellin oboistina; 10 sinfonian lisäksi Fiala sävelsi 17 konserttoa sekä useamman soittimen yhdistelmälle (sinfonia concertante) että solistisille soittimille: viisi sellokonserttoa, kolme oboekonserttoa, kaksi fagotille, yhden konserton erikseen huilulle, trumpetille sekä englannintorvelle/käyrätorvelle

-Josef Rejcha (1752–95), Antonín Reichan setä, oli sellistikapellimestari ja toimi muusikkona eri puolilla Saksaa, mm. Wallersteinissa (1774–), sekä kapellimestarina Bonnissa (1785–); hän sävelsi 10 Leopold Mozartin ja Michael Haydnin arvostamaa sellokonserttoa, jotka asettavat soittajalle haasteita

-Franz Wilhelm Tausch (1762–1817) oli klarinetisti ja basettitorven soittaja, joka toimi Münchenissä ja Preussin hovissa muusikkona sekä opettajana, jonka oppilaita ovat mm. Heinrich Bärmann sekä Bernhard Crusell; hän sävelsi kaksi klarinettikonserttoa (1796) ja kaksi concertantea kahdelle klarinetille (1800, 1818) sekä kamarimusiikkia klarinetille ja basettitorvelle; Tauschin merkitys klarinetinsoiton kehitykselle oli keskeinen

-Franz Danzi (1763–1826) oli pianisti ja sellisti ja toimi Mannheimissa, Münchenissä, Stuttgartissa ja Karlsruhessa; hän oli oopperoissaan tärkeimpiä saksalaisia esiromantikkoja; nykyään hänet tunnetaan kenties hieman epäoikeutetusti lähinnä puhallinteoksistaan sekä neljästä toki edustavasta huilukonsertosta (n. 1804–n. 1813), vaikka hän sävelsi konserttoja myös pianolle, sellolle, fagotille ja käyrätorvelle

-Antonio Rosetti ja Friedrich Witt (1770–1837) sävelsivät Wallerstein ruhtinaalle Etelä-Saksassa käyrätorvikonserttoja, jotka toimivat esikuvina Mozartille; Rosetti kirjoitti konserttoja kosolti: 12 käyrätorvikonserton lisäksi 12 huilukonserttoa, seitsemän oboekonserttoa, kuusi viulukonserttoa, viisi fagottikonserttoa, neljä klaveerikonserttoa, neljä klarinettikonserttoa sekä alttoviulukonserton; Rosetti kirjoitti soittimille taituruutta edellyttäviä osuuksia

Espanja

-Boccherini: sävelsi 11 sellokonserttoa, joista tosin osan tekijyys on epävarma; ainakin neljä Pariisissa julkaistua konserttoa on varmaa (1770–71) sekä viides konsertto op. 34 (Wien, 1785); lisäksi B-duuri-sellokonsertto (Gérard 482) voi olla Boccherinin samoin kuin Es-duuri-cembalokonsertto, mutta esim. D-duuri-viulukonsertto ja D-duuri-huilukonsertto (?) eivät ole hänen käsistään; Boccherinin konsertot ovat virtuoosisia, mutta niiden tempot ovat kohtuullisia ja orkestrointi vaatimatonta

-Gaetano Brunetti (n. 1740–1808): oli toinen Espanjassa työskennellyt italialainen, jonka sinfonia concertantet on vastikään julkaistu

-Soler: häneltä on löytynyt 6 konserttoa kaksille uruille

Englanti

-Handelin jalanjäljissä sävelsivät urkukonserttoja mm. Charles Avison (1710–1770), John Stanley (1713–1786) ja William Boyce (1710-1779)

-Bachin oppilas Carl Friedrich Abel (1725–87) sävelsi kuusi huilukonserttoa (1759, 1783), kaksi sellokonserttoa sekä viulukonserton; hänen omia soittimiaan olivat bassogamba ja cembalo

-J. Chr. Bach: galantti konserttotyyli tulee hänen mukanaan Englantiin; konsertoissa, jotka on sävelletty yhä harrastajia silmällä pitäen, sonaattiperiaate alkaa näkyä jo, vaikka ritornellolla on vielä merkittävä rooli; op. 1:n 6 cembalokonserttoa (1763) on sävelletty vain 2:lle viululle ja sellolle (soolon lisäksi); 6 konserttoa op. 7 (1770) on yhä samalle kokoonpanolleja; op. 13, A Third Sett of Six Concertos for the Harpsichord or Piano Forte (1777) sisältää jo 2 oboeta ja käyrätorvea ad libitum ja opuksesta nro 4, B-duuri, on kaunis; Bach sävelsi konserttoja myös huilulle, oboelle ja viululle sekä sinfonia concertanteja jopa 4:lle soolosoittimelle: kaikkiaan 30 klaveerikonserttoa

-Sir William Herschel (1738–1822) oli saksalaissyntyinen, 1756 Englantiin asettunut astronomi ja ja muusikko, joka sävelsi omille soittimilleen, oboelle ja viululle, muutamia tyylillisesti varhaista klassismia edustavia konserttoja

-James Hook (1746–1827) oli lapsinero, joka sävelsi kahdeksanvuotiaana ensimmäisen (sittemmin kadonneen) oopperansa urkuri ja suositti laulusäveltäjä yli 2000 laulullaan; häneltä on hukkunut paljon musiikkia, mutta säilynyt on seitsemän klaveerikonserttoa, 12 urkukonserttoa sekä klasinettikonsertto (1812)

-Johann Samuel Schroeter (1750–1788): oli myös ulkomaalainen Lontoossa, jossa hän sävelsi klaveerikonserttoja

-Muzio Clementi (1752–1832): löytyy C-duuri-konsertto pianolle, jonka hän sovitti myös sonaatiksi op. 33/3 (1794)

-Thomas Linley nuor. (1756–78): nuorena kuollut lahjakkuus kirjoitti yli 20 viulukonserttoa (–1775), mutta vain yksi on säilynyt kokonaan, ja se osoittaa Mozartiin verrattavaa sävelkielen sujuvuutta

-Jan Ladislav/Johann Ladislaus Dusík/Dussek (1760–1812): sävelsi 12 konserttoa, jotka ovat sekä kauniita legato-soinnissaan että näyttäviä kuluissaan, joten ne ovat sikäli täysin elvyttämisen arvoisia teoksia

-Samuel Wesley (1766–1837) oli musiikkisuvun keskeinen edustaja, urkurisäveltäjä ja ihmelapsi, jota William Boyce piti ”Englannin Mozartina”; kun perhe muutti Lontooseen (1776), Samuel ja hänen Charles-veljensä alkoivat antaa (1779–87) julkisia konsertteja ja kirjoittaa musiikkia niihin; loukkaantuminen 1787 aiheutti maanis-depressiivisen mielen esiinmurtautumisen, joten loppu-ura oli vaikea, vaikka hän jatkoi etenkin kirkkomusiikin säveltämistä; mestarillisen B-duuri-sinfonian (1802) – sinfonioita on yhteensä neljä – tuotanto käsittää kahdeksan viulukonserttoa (1779–85), kolme urkukonserttoa (1787–1814/16) sekä kaksi klaveerikonserttoa (n. 1774)

Orkesteri ja klassismin sointikuva

Pianon kehittymisen lisäksi ”modernin" orkesterin vähittäinen synty liittyy soitinmusiikin nousuun. Orkesterin soittimet olivat klarinettia (n. 1750–) lukuun ottamatta vanhoja, mutta niiden käyttö ja keskinäissuhteet muuttuivat: viisiäänisen satsin sijaan tuli neliääninen jousisatsi, ja puhaltimien itsenäinen väriarvo tunnustettiin. Colla parte -soiton (puhaltimet soittavat jousten mukana, niitä kaksintaen) ja soolosoiton (konserttotyyli) ohella puhaltimille ruvettiin kirjoittamaan omat idiomaattiset stemmat (esim. Beethovenin ensimmäisen sinfonian avausosan esittelyjakson sivuteemavaihe), jolloin syntyi instrumentaatioajattelu.

Orkesterin rungon muodosti ensin moninkertainen jousikvartetti kontrabassolla vahvistettuna, ja 1700-luvun alussa orkesteriäänten lukumäärä vaihteli kolmesta viiteen (à 3–à 5). Normaaleja lisiä olivat kaksi oboeta ja kaksi cornoa, jolloin saatiin jo kahdeksanääninen orkesteri (à 8), mikä oli normaali sinfoniakokoonpano noin 1740–80. Trumpetit ja patarummut tulivat mukaan juhlavissa sinfonioissa (taistelu- ja voitonmusiikki), jolloin saatiin 11-ääninen orkesteri (à 11). Kun huilut ja fagotit esiintyivät oboeiden ja cornojen lisäksi pareittain, saatiin C. Ph. E. ja J. Chr. Bachin sekä Haydnin 1770-luvulla käyttämä orkesteri (à 12).

Seuraavaksi 1780-luvulla otettiin käyttöön kaksoispuupuhaltimien lisäksi kahdet vasket (trumpetit ja cornot) sekä klarinetti, joten saatiin orkesteri à 15–à 18. Toki klarinettia oli käytetty aiemminkin satunnaisesti (J. Stamitz, Rosetti, J. Chr. Bach), mutta standardi sen esiintymisestä tuli vasta 1790-luvulla. Mozart ja Haydn käyttivät suurimmillaan orkesteria à 17–à 18.

Pasuunaa käytettiin vain oopperaorkesterissa, puhtaassa orkesterisävellyksessä ensi kertaa vasta Beethovenin viidennessä sinfoniassa; harppu niin ikään kuului vain teatterimusiikkiin (Beethovenilla se on mukana Prometheus-baletissa). Beethovenin suosikkikokoonpano oli viisiääninen jousiorkesteri sekä kaksinkertaiset puhaltimet ja patarummut (à 18). Klassismin jälkeen Beethovenin yhdeksännessä sinfoniassaan esittelemä kokoonpano, "grosses Orchester" à 23 (suuri orkesteri), jossa on kontrafagotti, neljä cornoa ja kolme pasuunnaa, säilyi perusratkaisuna noin sata vuotta; ajan mukana se vain laajeni ja soittajien määrä lisääntyi.

Vielä Haydn johti sinfonioitaan fortepianosta käsin, vaikkakin useimmiten konserttimestari toimi esityksen vetäjänä. Vähitellen tilalle tuli kapellimestari: Paul Wranizky (Vranicky), Beethoven, Weber, Spohr ja Mendelssohn ovat ensimmäisiä tunnettuja orkesterinjohtajia.

Kirby, F. E. 1984. ”The Germanic symphony in the eighteenth century: Bridge to the romantic era”. The Journal of Musicological Research, vol. 5, s. 51–83.