maanantai 22. maaliskuuta 2010

GALANTTI JA KLASSINEN KLAVEERIMUSIIKKI

Fortepiano ja pianoforte

-klassisen klaveerimusiikin synnyn merkittävimmän taustatekijän muodostaa cembalon vähittäinen syrjäytyminen ja piano(forte)n nousu johtavaksi kosketinsoittimeksi: janan alkupäässä on D. Scarlatti ja loppupäässä Beethoven

-jos vielä varhainen Haydn sävelsi divertimentoja (= sonaatteja) cembalolle ja Mozart oli C. Ph .E. Bachin ohella ensimmäinen merkittävä fortepianosäveltäjä, vaikka heidän musiikkiaan voi varsin pitkälle soittaa vielä cembalolla, Beethovenia on enää vaikea kuvitella soitettavaksi cembalolla

-cembalon kuolinkamppailu alkoi 1770-luvulla, vaikka cembalo säilyi soittimena vuosisadan loppuun; Haydn saattoi johtaa orkesteria sen äärestä ja oopperassa se säilyi resitatiivisoittimena vielä 1800-luvun puolella (oli myös nuoren Verdin ensisoitin)

-pianon ensimmäinen muoto syntyi 1709, kun Bartolomeo Christofori (1655–1731) rakensi cembalon sisään vasarakoneiston, joka korvasi cembalon raapaisumekanismin; soittimen nimenä oli clavicembalo col piano e forte

-1730-luvulla tunnetuin fortepianorakentaja oli urkurakentajana enemmän tunnettu Gottfried Silbermann (1683–1753), joka alkoi viimeistään 1736 rakentaa pianoja Christoforin esikuvan mukaan; hänen soittimensa otti käyttöön Fredrik Suuren hovissa C. Ph. E. Bach ja soitinta kokeili siitä suuresti kiinnostunut ja siihen muutosehdotuksia tehnyt J. S. Bach (1736, 1747)

-pianonrakennukseen muodostui kolme keskusta (Wien, Pariisi, Lontoo) ja kaksi päätyyppiä:

Walter-piano, 1795

1) wieniläinen kevyehkö, hentosointinen, mutta kirkasääninen ja sulavasoitteinen tyyppi (rakentajia Stein, Walter, Streicher, Graf jne.)

Stein-piano, n. 1788


Graf-piano

2) ranskalais-englantilainen raskaampi ja voimakasäänisempi tyyppi (Erard, Broadwood, Clementi jne.)

Broadwood-piano

-ennen kuin fortepiano (pianoforte) peri kilvassa voiton, molempia soittimia käytettiin rinnan (mm. C. Ph. E. Bachin kaksoiskonsertto); lisäksi kustantajat varoivat laittamasta nuottijulkaisuihin pedaali- tai dynamiikkamerkintöjä, jotteivat minkään klaveerisoittimen harrastajat ja omistajata olisi kieltäytyneet ostamasta nuotteja

-vasta C. Ph. E. Bachin toinen kokoelma nimellä Clavier-Sonaten nebst einigen Rondos fürs Forte-Piano für Kenner und Liebhaber (1780) sisältää soittimen yksilöinnin

-läpi lähes 1700-luvun klaveeri, Clavier, saattoi tarkoittaa cembaloa, urkuja, klavikordia tai fortepianoa

-kilpailun tuoksinassa keksittiin myös cembalon ja pianon hybridimuotoja: cembaloon liitettiin paisutustehoja ja äänikertoja soinnin värittämiseksi; pianossa kokeiltiin cembalorekisteriä, lyömäsoitinefektejä

-pianon pedaaleja saattoi olla jopa 8! (olivat aluksi polvikäyttöisiä, mutta 1800-luvun puolella ne sijaitsivat jo lattian rajassa):

una corda, due corde: vasarat koskettavat kolmen kielen asemasta yhtä tai kahta kieltä; niitä oli olemassa myös vain toiselle kädelle

luuttu: nahkasuikale kielten lasketaan päällä

fagotti: paperista ja silkistä tehty rulla laitetaan bassokielten yli

cembalo: pienet painot siirtyvät kielten päälle

turkkilainen tai janitsaarimusiikki: rumpupalikat, joilla lyödään kaikupohjan alle kiinnitettyjä viritettyjä kelloja; joskus esiintyy metallipuikkoja tai -liuskoja, jotka lyövät bassokieliä, jolloin saadaan lautasefekti

moderaattori: vaatetta tai nahkaa on kielten ja vasaroiden välissä vaimentimena (ns. "kerrostalopedaali")

kaikupedaali: se normaali pedaali, joka jättää kaiken soimaan ja joka uusissa nuottipainatteissa merkitään tavallisimmin lyhenteellä Ped. tai P tai viivalla joka sulkeutuu hakasella jne.

sostenuto: lähinnä Steinwayssä tavattava "kolmas pedaali", jolla voi jättää halutun sävelen tai soinnun soimaan riippumatta muista pedaaleista

-pedaaleja saattoi olla lisäksi kahta eri vahvuutta samassa soittimessa ja erikseen diskantille ja bassopuolelle — kokeiltiin pianon sointiväreillä ja etsittiin sille ideaalista olomuotoa

-klavikordi oli lisäksi hengissä kotisoittimena: oli C. Ph. E. Bachin lempisoitin

Sonaattiperiaate

-ns. sonaattiperiaate, ennen muuta tonaalisille vastakohdille perustuva tapa rakentaa musiikkia syntyi dynaamisesti monipuolisen pianon ansiosta

-ns. 'sonaattimuodon' lähteitä olivat kaksiosainen, kahdella repriisillä varustettu tanssisarjan osa sekä kolmiosainen aariamuoto

-varhainen kahden repriisin sonaattimuoto (D. Scarlatti ym.):

A B :||: A B :|

I——> V V——> I

molli: i——> III III——> i

-myöhempi tonaalisesti kaksiosainen, temaattisesti kolmiosainen konfliktisonaattimuoto (Haydn, Mozart):

"esittelyjakso" "kehittelyjakso" "kertausjakso"

A B (C D ...) :||: A (B, C, D, X) A B (C, D ...) :|

I——> V V——(x)——> I (x = ii, iii, vi)

-myöhäisklassismin laajentuneen koodan ansiosta uudestaan kaksiosainen sonaattimuoto (Beethoven:

"esittelyjakso" "kehittelyjakso" "kertausjakso" "ylijakso"

A B (ym.) A (tai B, ym.) A (+B ym.) A(ym.)

I——> V V——(x)——> I (mahd. x) I

-olennaista on ymmärtää, että tonaalisuus on tärkein muodon määrittelijä: sonaattimuoto on sävellajialueiden vastakkaisuuteen perustuva muoto

-teemojen määrä ei ole vakio ja voi vaihdella suurestikin riippuen säveltäjästä tai sävellyksestä: Haydnilla mieltymys monotemaattisuuteen, yhden teeman käyttöön kiinteyttävänä tekijänä, on barokin peruja; Mozartilla esiintyy multitemaattisuutta (kaksi tai kolme teemaa tavallisesti, mutta usein niitä on paljon enemmän, etenkin konsertoissa 7-8 teemaa on aivan tyypillistä)

-itse asiassa 'teema' (Thema, sujet, soggetto) tarkoitti 1700-luvulla yhtä aikaa sekä kappaleen tai sen osan ilmaisukarakteria, "vallitsevaa tunnetta", että sen ensimmäistä melodista yksikköä, kadenssin avulla määrittyvää periodia, ja 'teemojen' asemasta olisikin parempi puhua periodeista ja niiden eri funktioista

-sonaattimuoto ei ole niinkään muoto kuin kirjoitustapa, jossa tekstuurien moninaisuuden, temaattisten suhteiden sekä tonaalisen suuntautuneisuuden kesken vallitsee voimien tasapaino ja suhteikkuus

-sonaatti ja sonaattimuoto ovat kontrastimuotoja, mutta niin, että kontrastille ei ole olemassa mitään ennalta määrättyä paikkaa, vaan se voi esiintyä missä hyvänsä ja koskea melodisen ulottuvuuden lisäksi rytmiä, harmoniaa, tekstuuria, karakteria jne.

-ns. 'sonaattimuoto' on yhden osan muototyyppi, kun taas sonaatti (tai duo, trio, kvartetto, sinfonia, konsertto yms.) on moniosainen, yleensä 3–4-osainen teos, jossa vähintään yksi osa on sonaattimuotoinen

-yhden sonaattimuodon sijaan voidaan puhua monikossa sonaattimuodoista, sillä sävellajivastakkaisuusperiaate toteutuu yhtä hyvin muissakin osissa kuin sonaatin, kvarteton, konserton jne. avausosissa:

1) sonaattiallegro eli avaus-allegro

2) hitaan osan sonaattimuoto: sonaattimuoto ilman kehittelyjaksoa

3) menuettisonaattimuoto: pelkästään A-osan rakenne

4) sonaattiallegro, sonaattirondo: sonaatti- ja rondomuodon yhdistelmä, jossa rondoteema toistuu pääsävellajissa ennen kehittelyjaksoa tai kehittelyjakson paikalla sonaattimuodossa on kontrastoiva trio

Sonaattikulttuuri

-klassiselta ajalta tunnetaan yli 400 säveltäjää, joista pääosa toimi Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä, mutta kaikkiaan sonaattikeskuksia soittajinaan, säveltäjineen, kustantajineen ja pianonrakentajiaan oli kymmenittäin eri puolilla Eurooppaa, yhteensä noin 85 keskustaa: säveltäjiä toimi Pariisissa 75, Lontoossa 53, Wienissä 49 ja Berliinissä 24 – Saksassa oli yli 100 säveltäjää

-he sävelsivät yhteensä yli 10.000 sonaattia, kenties likemmä 20.000 sonaattia, joskin muitakin nimiä käytettiin: sonaatin lisäksi essercizio, studio, capriccio, divertimento, variazioni, (Klavier)solo, toccata, pièce de clavecin, partita (parthia), sinfonia, notturno jne.

-J.-J. Rousseaun sonaattimääritelmä hänen Musiikkisanakirjassaan (Dictionnaire, 1755):

“Sonaatti. Soitinteos joka koostuu kolmesta tai neljästä peräkkäisestä ja eriluonteisesta osasta. Sonaatti on soittimille suunnilleen sitä mitä kantaatti lauluäänille.

Sonaatti sävelletään tavallisesti yhdelle soittimelle, jonka esitystä säestää basso continuo; tällaisessa kappaleessa tartutaan kaikkeen siihen, mikä edullisimmin saa näyttämään valitun soittimen loisteliaisuuden, joko linjan kokonaiskaarroksen, soittimelle parhaiten soveltuvien sävelten valikoiman tai esityksen uskaliaisuuden suhteen. On myös triosonaatteja, joita italialaiset kutsuvat tavallisesti nimellä Sinfonie; mutta jos ääniä on enemmän kuin kolme tai yksi niistä on sooloääni, silloin niitä kutsutaan nimellä konsertto.

On olemassa monenlaisia sonaatteja. Italialaiset ovat rajanneet ne kahteen päälajiin. Toista he kutsuvat nimellä sonate da Camera, kamarisonaateiksi, jotka koostuvat useista tutuista lauluista tai tansseista, siten kokonaisuuksista, joita kutsutaan Ranskassa suiteksi. Toisen lajin nimenä on sonate da Chiesa, kirkkosonaatit, ja tässä sävellystyypissä täytyy olla enemmän etsintää, työtä, harmoniaa sekä paikan arvokkuuteen parhaiten sopivia melodioita. Lajista riippumatta sonaatit alkavat tavallisesti Adagiolla ja parin kolmen erilaisen osan jälkeen ne loppuvat Allegroon tai Prestoon.”

-J. A. P. Schulz on jo modernimpi sonaattiartikkelissaan (1775)

"Sonaatti on soitinteos, jossa on kaksi, kolme tai neljä peräkkäistä, eri luonteista osaa ja jossa on yksi tai useampi pää-ääni [Hauptstimme], mutta joka on vain yksinkertaisesti miehitetty: sen mukaan, koostuuko se yhdestä vaiko useammasta toisiaan vasten konsertoivasta pää-äänestä, kutsutaan sitä nimityksellä Sonata a solo, a due, a tre jne.

Soitinmusiikilla ei ole missään muussa muodossa sopivampaa tilaisuutta ja kykeneväisyyttä kuvata ja tuoda ilmi tunteita ilman sanoja kuin sonaatissa. Sinfonialla ja alkusoitolla on tarkemmin määrätty luonteensa; konserton muodolla näyttää olevan enemmän tarkoitus antaa taitavalle soittajalle tilaisuus tulla kuulluksi monien soittimien säestyksellä kuin tulla käytetyksi intohimojen kuvaajana. Ulkopuolella näiden ja tanssien, joilla on myös omat luonteensa, soitinmusiikissa vain sonaatti voi omaksua kaikki luonteet ja jokaisen ilmaisun. Säveltäjällä voi olla sonaatissa tarkoitus ilmaista sävelin surua, valitusta, tuskaa tai hellyyttä tai tyytyväisyyttä tai iloisuutta yksinpuheluna; tai pitää yllä tunteikasta keskustelua pelkästään intohimoisin sävelin samanlaisten tai toisistaan poikkeavien luonteiden kesken; tai kuvata pelkästään rajuja, myrskyisiä ja vastakohtaisia tai keveästi tai lempeästi eteenpäin soljuvia, miellyttäviä mielenliikutuksia. Varmaankin vähäisimmilläkin säveltäjillä on tämä aikeena sonaattien valmistamisessa ja vähintäänkin näin on italialaisilla sekä niillä, jotka jäljittelevät näitä: nykyisten italialaisten sonaateille ovat luonteenomaisia piirteitä mielivaltaisesti toisiaan seuraavien sävelten meteli ilman muuta tarkoitusta kuin miellyttää tunneköyhien maallikoiden korvaa, mielikuvitukselliset ja äkilliset siirtymät iloisesta valittavaan, pateettisesta liehittelevään ilman että tajuaisi, mitä säveltäjä haluaa moisella sanoa; ja kun esitys vangitsee joidenkin kuumapäiden mielikuvituksen, niin kuitenkin jäävät noiden maun ja ymmärryksen omaavien kuulijoiden sydän ja tunteet täydelleen lepotilaan.

Mahdollisuudesta tuoda sonaattiin luonnetta ja ilmaisua todistaa joukko Hampurin [C.P.E.] Bachin helppoja ja vaikeita klaveerisonaatteja. Useimmat niistä ovat niin puhuvia, ettei usko havaitsevansa säveliä vaan ymmärrettävää puhetta, joka panee mielikuvituksemme ja tunteemme liikkeelle ja pitää ne otteessaan. Tarvitaan kiistämättä paljon neroutta/lahjoja [Genie], osaamista [Wissenschaft] sekä erityisen soveliaasti tarttuvaa ja vastaanottavaa tunneherkkyyttä moisten sonaattien laatimiseksi. Mutta ne kaipaavat myös tunnesyvää esittämistä, jommoiseen kukaan saksalais-italialainen ei kykene yltämään, mutta joka luonnistuu usein lapsilta, jotka tulevan ajan myötä tottumaan tällaisiin sonaatteihin. Saman tekijän sonaatit kahdelle konsertoivalle pää-äänelle, joita säestää yksi bassoääni, ovat todella intohimoisia sävelkieleltään; se, joka ei usko tuntevansa tai havaitsevansa tätä, muistakoon, että niitä ei esitetä aina niin kuin pitäisi. Näistä [sonaateista] nousee esille erinomaisena esimerkkinä muuan, joka pitää yllä keskustelua Melancholicuksen ja Sanguinicuksen välillä, on painettu Nürnbergissä ja joka on niin täynnä keksintää ja luonnetta, että sitä voi pitää hyvän soitinmusiikin mestariteoksena. Aloittelevien säveltäjien, jotka haluavat onnistua sonaattien parissa, kannattaa ottaa malleikseen Bachin ja muiden hänen kanssaan samanlaisten säveltäjien [sonaatit].

Soittajille sonaatit ovat mitä tavallisinta ja parasta harjoitusta; niitä on myös olemassa joukoittain helpompia ja vaikeampia eri soittimille. Ne ovat kamarimusiikissa arvoltaan ensimmäisiä laulukappaleiden jälkeen ja, koska ne ovat yksinkertaisesti miehitettyjä, niitä voivat esitettää myös mitä pienimmät musiikkiseurueet ilman paljoa vaivaa. Yksittäinen muusikko voi klaveerisonaatilla viihdyttää kokonaista seuruetta usein paremmin ja vaikuttavammin kuin iso konsertti.

Sonaatista kahden pää-äänen kera vain joko säestävän tai konsertoivan basson kera puhutaan seikkaperäisemmin trio-artikkelissa.

-Daniel Gottlob Türkin määritelmä piano-oppikirjassa Clavierschule oder Anweisung zum Clavierspielen für Lehrer und Lernende (1789) osoittaa jo kulttuurin muutosta:

“Sonaatti ansaitsee sävelteosten, jotka on osoitettu klaveerille, joukossa hyvinkin suurella oikeutuksella ensisijan. Mitä ymmärretään runoudessa oodilla, suurin piirtein samaa musiikissa on varsinainen, todellinen sonaatti. Sen mukaisesti edellyttää tämä soitinmusiikin laji innoituksen erityistä astetta, kosolti mielikuvituksen voimaa sekä korkeaa, miltei uskaltanen sanoa, musiikillis-runollisen ajatuksen ja ilmaisun vuolautta. Ja samoin kuin oodin kohteet ovat tavattoman moninaiset eivätkä suinkaan aina yhtä suuria/merkittäviä (“von gleicher Größe”), samoin on asianlaita myös sonaatissa. Säveltäjä ei sikäli — mitä tulee [sävellyksen] luonteeseen — ole missään soitinmusiikkikappaleessa vähemmän rajoitettu kuin sonaatissa; sillä siinä voidaan ilmaista jokainen tunne ja intohimo. Mutta mitä enemmän sonaatissa on ilmaisua, mitä enemmän kuullaan säveltäjän puhuvan samalla sävelin ja mitä enemmän säveltäjä osaa välttää arkipäiväisiä käänteitä sitä oivallisempi sonaatti on. — Ylipäänsä moinen soitinteos koostuu kolmesta, harvemmin kahdesta, neljästä tai useammasta osasta, joilla on tavallisesti toisistaan poikkeava luonne; toki täytyisi kokonaisuutta hallita kohtuuden nimissä jokin päätunne (“Hauptempfindung”).

On olemassa myös sonaatteja, joissa on käytetty useampia ääniä. Niillä on niminä Sonate a due, a tre etc. Ääniä, joissa ei esiinny pääajatuksia ja jotka kokonaisuuden merkittävästi siitä kärsimättä voidaan jättää pois, tavataan nimittää säestysääniksi, esim. Kuusi sonaattia viulun säestyksellä. Mutta jos lisä-äänet esittävät tiettyjä pääajatuksia, jäljittelyitä ja sen kaltaista, niin nimitys on obligat, esim. Kolme sonaattia obligato-huilun kera.

Niitä sonaatteja, jotka on tarkoitettu kahdelle soittajalle (yhdellä klaveerilla), menetetään yleisesti nelikätisiksi sonaateiksi, kun taas sonaatteja kahdelle soittajalle kahdella eri klaveerisoittimella kutsutaan ylipäätään kaksois(=duo)sonaateiksi (“Doppelsonaten”). Yhtä lailla tätä viimeistä nimitystä esiintyy myös muissa sonaateissa kahdelle konsertoivalle soittimelle.

Sana sonatiini tarkoittaa pientä (lyhyttä) sonaattia.”

-klassisen sonaattiajan lopulta löytyy jo varsin pitkälle menevä ja erittelevä sonaatin määritelmä H. C. Kochin musiikkitietosanakirjasta (Musikalisches Lexikon, 1802):

“Sonaatti. Yleinen nimitys sellaisille kaksi-, kolmi- tai useampiäänisille soitinteoksille, jotka koostuvat muutamista perin pohjin käsitellyistä (“ausgeführten”), luonteeltaan erilaisista osista ja joissa ilmaistaan joko yhden ainoan ihmisen tai useampien yksittäisten henkilöiden tunteita, minkä vuoksi niiden esittämisessä jokaiseen ääneen tarvitaan vain yksi soittaja.

Jos sonaatin jokaisen osan pitää sisältämän vain yhden määrätyn luonteen tai tietyn tunteen kuvauksen, niin ei se voi muodostua sellaisista löyhästi toisiinsa liittyvistä yksittäisistä melodisista osista, jotka yhdessä, kuten on esim. tavallisesti asianlaita niin sanotussa divertimentossa, muodostavat sellaisen kokonaisuuden, joka sisältää vain sävelten soman sekoituksen korvillemme, tai sisältää sellaisen epämääräisen sävelmaalauksen, josta meidän mielikuvitusvoimamme voi luoda vain sellaista, mikä on sille paikallisissa suhteissa mieluisinta, vaan sonaatin sellaisen osan täytyy, jos se aikoo vakuuttaa yhden määrätyn ja läpikotaisin vallitsevan luonteen keinoin, muodostua läpeensä toisiinsa kiinnittyvistä ja yhdessäpysyvistä melodisista osista, jotka mitä havaittavimmin kehittyvät toisistaan kokonaisuuden ykseyden ja luonteen säilyttämiseksi, jottei esittäminen tai pikemminkin tunne joutuisi harhateille.

Jokaisella tietyn luonteen omaavalla läpityöstetyllä sävelteoksella, se on, jokaisella sävellyksellä, joka tahtoo ilmaista jonkin määrätyn tunteen, ei voi olla tarkoituksena pelkästään vain kosketella tämän tunteen hermoa, vaan sen päämääränä on esittää ilmaistava tunne tiettyyn kyllääntymisen asteeseen saakka tai sydämen vuodatuksen tiettyyn asteeseen. Jos tämä tapahtuu ja jos kuulijan sydän samalla osallistuu tämän tunteen ilmaisuun ja sen muunnoksiin, niin täytyy tämän aineksen ja muodon, johon se on saatettu, olla niin puoleensavetäviä, että molemmat takaavat yhä enenevästi kohoavan mielenkiinnon. Sikäli sonaatissa ei ole kyllin, että jokaisen osan päälause tai teema sisältää jonkin tietyn tunteen ilmauksen, vaan sen [= päälauseen] täytyy, säilyttääkseen myös aineksen tämän tunteen jatkumiselle, ilmaantua sen [= päälauseen] kanssa yhteen saatettujen sivuajatusten kera aina uusina ja kiintoisina käänteinä ja yhdistelminä, jotta kokonaisuuden eteneminen säilyttäisi [kuuntelijan] tarkkaavaisuuden ja jotta tunteen ilmaisu kaikkine muunnoksineen voittaisi sydämemme mielenkiinnon puolelleen

Mahdollisuus sijoittaa tämä mielenkiinto ja jokin tietty luonne sonaattiin pelkkänä soitinkappaleena on ilmennyt jo kauan aikaa sitten C. Ph. E. Bachin sonaateissa, ja tälle väitteelle löytyy uusia todisteita Haydnin ja Mozartin tämankaltaisista teoksista. ‘Säveltäjällä’ (sanoo Sulzer) ‘voi olla sonaatissa tarkoitus ilmaista sävelin surua, valitusta, tuskaa tai hellyyttä tai tyytyväisyyttä tai iloisuutta yksinpuheluna; tai pitää yllä tunteikasta keskustelua pelkästään intohimoisin sävelin samanlaisten tai toisistaan poikkeavien luonteiden kesken; tai kuvata pelkästään rajuja, myrskyisiä ja vastakohtaisia tai keveästi tai lempeästi eteenpäin soljuvia, miellyttäviä mielenliikutuksia.’

Sonaatti käsittää siinä käytettyjen äänten erilaisen määrän ja näiden äänien erilaisten käsittelytapojen perusteella, sikäli kuin ne nimittäin osoittautuvat pää-ääniksi, erilaisia lajeja, joita nimitetään nimillä soolo, duetto, trio, kvartetto jne. Jokaista näistä lajeista käsitellään erikseen omissa artikkeleissaan.

Kaikista pelkän soitinmusiikin sävellyksistä ovat säveltäjät viljelleet ahkerimmin sonaattia, olkoon sitten siksi, että se, Sulzerin mukaan, pitää todellakin ensimmäistä sijaa soitinkappaleiden joukossa, tai olkoon se sitten tapahtunut siksi, että se [= sonaatti] soveltuu äänten yksinkertaisen miehityksen tähden myös pienen piirin yksityisen nautinnon kohteeksi.”

Pianosonaatti säestyksen kera tai ilman

-säestetty klaveerisonaatti oli erikoinen klassisen ajan muoto

-se oli julkaistujen sonaattien määrällisesti suurin edustaja

-erityisesti 1760–85 lähes kaikki sävelsivät niitä: Boccherini, C.P.E. Bach ja J.C. Bach, Haydn, Mozart, Clementi

-jos säveltäjä ei halunnut säestystä, hän kirjoitti, kuten Benser: Sonata; the Sorm; for the Pianoforte ONLY (1781)

-käytäntö tunnetaan jo varhain: Roomassa 1727–, Pariisissa 1729–

-Mondonvillen, Guillemainin ja Clément’n kokoelmat olivat vielä kolmiäänisti Bachin tapaan, sillä Bachilla klaveerin kaksi kättä ja viulustemma muodostivat trion: Clément’llä Sonates en trio pour un clavecin et un violon (1743)

-Simon ja Giardini sävelsivät 1750-luvulla Pariisissa ja Lontoossa jo uudempaan tapaan: klaveerikudos on ohut, jolloin tarvetta korostaa melodiaa tai "löytää jotain uutta", kuten Mondonville sanoo op. 3 (n. 1734) esipuheessa

-M. Corretten sonateissa op. 25 (n. 1742) voi jättää säestyksen pois

-idea on se, että huilu tai viulu lisätään klaveerisonaattiin, usein myös sello lisätään

Säestetyn sonaatin neljä mahdollisuutta

1) säestyksen käyttäminen tai ei

-säestys oli useimmiten vapaavalintainen eli ”ad libitum” (mielen mukaan)

-Correttella jo klaveerisonaatissa op. 25 (n. 1742) tämä mahdollisuus

-Schobertilla ensimmäisenä säveltäjänä ohjeena lause "qui peuvent se jouer avec l'accomp. du violon" ([sonaatit] voidaan soittaa viulun säestyksellä) op. 1 (n. 1760); "avec acc. du violon ad libitum" op. 5

Schobert: sonaatti op. 5 nro 1, 1. osa: Allegro, piano-osuuden alku

2) huilu tai viulu

-voi olla stemmat molemmille erikseen tai vain viululle

-d'Herbain 1755 kirjoitti erikseen nuotteja molemmille

-Hook op. 16 (n. 1780) ei omaa stemaa huilulle, vaikka viulussa kaksoisotteita tai säveliä G-kielellä

-yleensä kustantajat lisäsivät huilun automaattisesti

3) sellon käyttö

-ideana klaveeribasson vahvistus

-Abelin Six Sonates for the Harpsichord With Accompanyments for a Violin or German Flute and Violoncello op. 2 (1760)

-Eichnerin Six Sonates for the Harpsichord or Forte Piano With Acc. for a Violin and Bass ad libitum op. 3 (1771)

-sello lisättiin usein, vaikkei olisi ollutkaan stemmaa, pianon perusteella, ilmoitettiin se sitten otsakkeessa tai ei; toisaalta sellostemma saattoi olla mukana vaikkei lukenut otsakkeessa

-Mozartin äiti kutsuu varhaisia piano–viulu-sonaatteja. K293a–d, 300c ja 300l "6 uudeksi trioksi" (1778)

4) cembalo tai fortepiano

-Rosettin Six Sonates pour le harpe ou le clavecin ou Piano-forte avec acc. de violon op. 2 (n. 1785)

-piano alkaa voittaa cembalon vähitellen

-viulu saatettiin merkata yksi dynaaminen aste hiljaisemmaksi kuin klaveeri, koska cembalo oli hiljainen: Rosettin op. 6 (cemb. t. Fp & vl.) n. 1781

-piano mahdollisti ohuemman tekstuurin: Séjan op. 1 (n. 1772)

-Mondonville, Corrette, Guillemain ja d’Herbain valittivat ohjeissa ennen 1760, että viulun tulee soittaa hiljaa, ettei se peitä clavecinia

-Neefellä 12 klavikordi-sonaattia (1773), joissa hän valittaa säestyksistä

-joskus viuluosuus on tylsä tai tarpeeton: Rust, Séjan op. 1

-joskus säestys häiritsee pianoa (Schobertin op. 14/3/ii); säveltäjä saattoi merkitä “violon tacet”, myös Edelmannilla

-Sartin “Juhlasonaatissa” 1795 “kaikki obligato-viulun kulut on uskottu pianolle”

-C. P. E. Bach sanoi, että viulu ja sello voidaan jättää pois seitsemässä helpossa säestyssonaatissa (1776–77) – silti ne lisäävät jotain ohueen klaveeriosuuteen

-Burneyn mielestä myös J.C. Bachin sonaateissa säestys välttämätöntä, koska “klaveeriosuudet piti säveltää niin, että naiset voivat soittaa ne vähällä vaivalla” ja koska “säestykset ovat ihailtavia, mestarillisia ja kiintoisia”

-säestysääni voi kaksintaa melodiaa (Méhul) tai liikkua tersseissä tai seksteissä pianon kera (Hüllmandel), voi täydentää harmoniaa (Rosetti), saattoi koristella ylä-ääntä (Schobert), olla dialogissa, joskus ottaa vähäksi aikaa johtoaseman (Schobert)

Säestetystä sonaatista duosonaatti

-Bachin 3-ääninen kirjoitustapa klaveerille ja soololle ei tuottanut klassista duoa, vaikka se jatkui 1750-luvulle (Mondonville, Guillemain, Schaffrath, Gruber, Scheibe, Richter), vaan jatkossa tapahtui säestysäänen komplisoituminen

-Giardinin op. 3 (1751) sisältää cembalolle ja Vl/Fl viululle sooloja – ollaan puolivälissä matkalla viulu–piano-sonaattiin, vaikka vielä paikoin basso continuo käytössä

-ensimmäisiä aitoja duoja ovat Boccherinin op. 5 (1768) klaveerille ja viululle

-muita J. C. F. Bachilla (1777), J. Schusterin 6 Divertimenti (n. 1777) ja Mozartin Mannheimin sonaatit (1778; KV 293a–d, 300c, 301l), joissa esiintyy kokonaisia fraasien vaihtoa soittimien kesken

-1781 C. F. Cramer piti tasa-arvoa innovaationa

-pariisilaisurkuri Charpentier oli ensimmäinen merkinnällään viulu "obligé": op. 3, 4 ja 8 (n. 1774–78) “dans le gout de la simphonie concertante”

-Beethovenin op. 5 (1796) sisältävät ensimmäiset "obligé"-osat sellolle, mutta vielä “Kreutzer”-sonaatti sisältää “Violino obligaton”!

-W. A. Mozart “nuoremman” Grande Sonate in E (1820), jossa on “obligé”-osuus viululle tai sellolle

-Mozartin Sonate per il clavicembalo o forte-piano con violino e violoncello (K 502, 542, 548) ovat ensimmäiset pianotriot äänten itsenäisyyden ansiosta

Sonaatin status

-sonaatilla ei ollut aina Türkin ja Kochin määrittelemää ylevää ja painavaa statusta; alkuun se sai taistella ennakkoluuloja vastaan

-sonaatin status lajina oli varsin pitkään alhainen: sitä pidettiin joko "hyvänä harjoituksena soittajalle" tai "soittotekniikan esittelynä ja hälyääninä ilman sisältöä"; sonaatin mielekkyyttä epäiltiin pitkään (Fontenelle/Rousseau: "Sonate, que me veux tu?", "Sonaatti, mitä sinä minusta tahdot?"; 1768), ja vasta kun täysklassismin säveltäjät saivat aikaan sen ilmaisu/karakterisisällön kasvun, siitä alkoi tulla soitinmusiikin paraatilaji

-sikäli Rousseaun ajattelu on ymmärrettävää:

“Kun soittimilla tehdään suurin osa nykypäivän musiikista, sonaatit ovat erittäin kovassa huudossa, samoin kuin kaikenlaiset sinfonialajit [=yhtyesävellykset]; laulumusiikki on tuskin enää muuta kuin sivuseikka ja laulu säestää säestystä [Mondonvillen Pièces de clavecin avec viox ou violon op. 5, julk. n. 1748]. Me saamme tämän huonon maun niiltä, jotka haluten tuoda italialaisen musiikkityylin kieleen, joka ei ole sille vastaanottavainen, ovat saaneet meidät yrittämään tehdä soittimilla sitä mitä on mahdotonta aikaansaada lauluäänillämme. Uskallan ennustaa, ettei näin epäluonnollinen maku tule kestämään. Pelkästään harmoninen musiikki ei ole mistään kotoisin; miellyttääkseen jatkuvasti ja estääkseen ikävystymisen sen tulisi kohota jäljittelytaiteiden asemaan; mutta sen jäljittely ei ole aina välitöntä kuten runoudessa tai maalaustaiteessa; sanan välityksellä musiikki määrittelee useimmiten kohteen, jonka kuvan se meille tarjoaa, ja vain ihmisäänen koskettavien sointien välityksellä tämä kuva nostaa sydämen pohjalta tunteen niin kuin sen pitää syntyäkin. Kukapa ei tajuaisi, miten kaukana tästä kyvystä on puhdas sinfonia [=soitinmusiikki], jossa vain halutaan näyttää soittimellista loistoa? Voivatko kaikki Mondonvillen viulistiset hullutukset liikuttaa minua samalla tapaa kuin mihin pystyy neiti le Mauren äänen kaksi säveltä? Sinfonia kohottaa laulamisen ja lisää siihen ilmaisun, mutta se ei korvaa tätä. Saadaksemme tietää, mitä tahtovat sanoa kaikki nämä meitä rasittavien sonaattien sekasotkut, täytyisi tehdä samoin kuin kömpelön maalarin, jonka oli pakko kirjoittaa hahmojensa alle: tämä on puu, tämä on ihminen, tämä on hevonen. En tule koskaan unohtamaan kuuluisan Fontenellen älynväläystä, kun hän tuntiessaan itsensä nääntyneeksi näiden ainaisten sinfonioiden kanssa huudahti ääneen kärsimättömyyden puuskassa: Sonaatti, mitä minusta tahdot?”

Domenico Scarlatti

Domingo Antonio Velasco: Domenico Scarlatti (1738)

-s. Napolissa 1685, k. Madridissa 1757

-eli ajallisesti yhtä aikaa kuin myöhäisbarokin suuret säveltäjät, mutta koska vallankin myöhäistuotannon sonaatit tekevät hänestä sonaattikulttuurin tärkeimmän varhaisen edustajan, on oikeutettua sijoittaa hänet varhaisklassismin ensimmäiseen alajaksoon

-Scarlatti on "cembalon Chopin", ja hän on soitinta myöten samalla sekä vanhaklassismin merkittävimpiä edustajia että galantin musiikin ensimmäisiä airueita

-Scarlatti oli ensin (1703–18) keskinkertainen vokaalisäveltäjä (mm. 14 oopperaa, kantaatteja), kunnes hän lähti 1720 Portugalin kuningashoviin prinsessan kotiopettajaksi; kun oppilas avioitui 1729 Espanjan prinssin kanssa, Scarlatti siirtyi Madridiin, jossa asui loppuelämänsä

-kirjoitti n. 550 sonaattia nimellä esercizio (= harjoitus; mon. eserzici), joista 30 julkaistiin 1738 Lontoossa; ovat säilyneet 15:nä käsikirjoituskokoelmana

-olivat tavattoman suosittuja ja niistä omaksuttiin vaikutteita läpi 1700-luvun ja myöhemminkin

Sonaatin, K 208, toinen repriisi.

-sonaatit ovat kahden repriisin muodossa, ja ovat klaveristisilta keksinnöiltään, harmonisilta kokeiluiltaan, rytmiseltä monipuolisuudeltaan (espanjalaiset tanssit), karakteriselta laaja-alaisuudeltaan (espanjalaiset kansanmusiikkivaikutteet, flamenco), virtuositeetiltaan (isoja hyppyjä, käsien ristiin viemisiä, nopeita repetitioita) edelleenkin hämmästyttäviä


Sonaatin, K 209, ensimmäinen repriisi.

-acciaccatura (= valmistamaton, klustermainen riitasointi, joka syntyy usean dissonoivan sävelen lisäämisestä sointuun) on Scarlattille ominainen kiehtova erikoisuus

Näyte Scarlattin acciaccatura-soinnuista

-sonaatit ovat enimmäkseen yksittäisiä kappaleita, mutta 1745 jälkeen Scarlatti ryhmitteli niitä kahden pareiksi (hidas–nopea), jopa kolmen sarjoiksi

-kehitti musiikkiansa ilman malleja ja jäi melkein ilman seuraajia

Antonio Soler

-1729–1783; on Scarlattin oppilaista (1752–57) tunnetuin, 1700-luvun toisen puoliskon tärkein espanjalainen (klaveeri)säveltäjä

-vaikka Soler seurasi Scarlattin käyttämää 2-osaista muotoa ja osin myös musiikkikieltä, hän oli samalla vahva itsenäinen persoonallisuus ja vähintään yhtä virtuoosinen säveltäjä kuin opettajansa

-tuotanto käsittää n. 150 sonaattia, fandangon, 6 konserttoa 2:lle uruille, 6 cembalon tai urkujen säestämää kvintettoa, 22 teatteriteosta, 128 kantaattia ja villancicoa ja suuren määrän erilaisia kirkkomusiikkiteoksia (messuja, motetteja, psalmeja, hymnejä, magnificateja, litanioita, lamentaatioita, hautajaisteoksia), sillä joutui vastaamaan kuninkaallisen perheen soitin- ja vokaalimusiikista Escorialissa

-sonaateista yli 100 on yksiosaisia, vain 3 on kaksiosaisia, 6 on kolmiosaisia (uruille) ja 11 neliosaisia (1770–80-luvulla)

-27 sonaatin kokoelma julkaistiin Lontoossa 1796

-musiikissa näkyy hyvin siirtyminen klassiseen tyyliin

-Mateo Pérez de Albéniz (n. 1755–1831): oli maestro de capilla lähinnä San Sebastiánissa, joten sävelsi etupäässä kirkkomusiikkia, mutta myös joitakin pianosonaatteja, joissa on Scarlattin ja Solerin kaikuja

-Thomas Arne (1710–1778), oli tärkein Scarlattin monista jäljittelijöistä Lontoossa; musiikissa on tosin myös suoria italialaisvaikutteita; Eight Sonatas or Lessons for the Harpsichord (1756)


Italialaisia varhais- ja täysklassikoita

-italialaiset loivat varsinaisen varhaisklassisen sonaatin, joka kielii oopperan ja aariatyylin vaikutuksesta

-italialaiset suosivat kaksiosaista sonaattia (hidas–nopea), mutta kirjoittivat myös kolmi- ja neliosaisia sonaatteja

-Francesco Durante (1684–1755): 6 Sonate divise in studii e divertimenti (6 sonaattia jaettuina harjoituksiksi ja divertimentoiksi; n.1730) on kokoelma, jossa fugaalisia tutkielmia seuraa aina kaksirepriisinen divertimento eli varhainen sonaatti

-Benedetto Marcello (1686–1739): jätti jälkeensä n. 20 sonaattia, joiden ajoitus on epävarma (ehkä 1710–20); ovat 3–4-osaisia, usein tempokaavassa hidas–nopea–hidas–nopea Corellin kirkkosonaattien tapaan, mutta muitakin järjestelyitä löytyy; eivät ole hirveän uudenaikaisia

-Lodovico Giustini (1685–1743); toimi Pistoiassa urkurina; [12] Sonate Da Cimbalo di piano, e forte detto volgarmente di martelletti ... Opera prima ([12] Sonaattia pianoforte-, kansanomaisesti sanottuna vasaracembalolle, opus 1; Firenze, 1732): on ensimmäinen tunnettu Christoforin fortepianolle sävelletty sonaattikokoelma, joka muistuttaa Corellin kamarikonserttoja yhdistellessään tanssiosia ja italialaisosisa; mm. Suonata II, c: Grave–Corrento (Allegro)–Giga (Grave)–Giga (Presto)–Minuet; Suonata V, D: Preludio (Adagio, e arpeggiato nell' acciaccature)–Allegro–Affetuoso–Corrente (Allegro)–Tempo di Gavotte; Suonata IX, C: Sarabanda (Andante)–Alemanda (Allegro)–Rondo (Affettuoso)–Gavotta (Allegro); ovat 4–5- osaisia sonaatteja, joiden osat noudattavat binaaria muotoa ja sisältävät dynamiikkamerkintöjä

-Giovanni Benedetto Platti (n. 1700–1763): julkaisi Nürnbergissä 1742 op. 1:n otsakkeella 6 sonates pour le clavessin sur le goût italien (6 sonaattia cembalolle italialaiseen tyyliin), joissa vanha ja uusi sekoittuu; sonaatit noudattavat useimmiten myöhäisbarokin kirkko- tai kamarisonaatin (sarjan) osarakennetta, mutta allegrot ovat sonaattimuotoisia täyden kertausjakson kera ja siten läpeensä tuoretta varhaisklassismia; Plattilta on säilynyt 18 klaveerisonaattia

Platti: C-duuri-sonaatin 1. ja 2. osa

-Padre Martini (1706–1784): kuuluisa kontrapunktiteoreetikko, J. Chr. Bachin ja Mozartin opettaja; tunnetaan 96 sonaattia; julkaisi 1742 ensimmäisen 12:n sonaatin kokoelman, jossa on 5-osaisia sonaatteja kaavalla Preludio–Allegro–Adagio–nopea–vaihtuva ja viimeiset osat ovat yleensä tansseja (aria, menuetti); sonaatteja hallitsee vakava kirkkosonaattityyli; [6] Sonate per l'organo e il cembalo (Bologna, 1747): kokoelman sonaateissa on vain 2–3 osaa ja 2-äänisyys on vallitsevaa; loppupään sonaatit ovat jo vahvasti galantteja

-Domenico Alberti (n.1710–n.1740): sävelsi sieviä ariettoja ns. Albertin basson, toistuvan murtosointusäestyksen kannattamana; 14 sonaattia säilynyt; 8 sonaatin kokoelma op. 1 (1748); sonaatit ovat useimmiten kaksiosaisia (2-osainen repriisimuotoinen avausosa, tanssimuotoinen päätösosa)

-Giuseppe Antonio Paganelli (1710–n.1763) toimi oopperasäveltäjänä pohjois-Italiassa (Padova, Venetsia) sekä Saksassa sekä julkaisi kokoelman XXX ariae pro organo et cembalo (Augsburg, 1756), jossa uusi, kevyt sonaattityyli kukkii, ja jonka mukaan Paganelli olisi ollut Espanjan kuninkaan kamarimusiikin johtaja

-Giovanni Battista Pescetti (n. 1704–1766): julkaisi 10 sonaattia cembalolle Lontoossa 1739; toinen kokoelma ilmestyi viimeistään 1756 (käsikirjoitus Dresden), ja siinä on 6 sonaattia; jälkimmäiset sonaatit ovat kaksi- tai kolmiosaisia ja monotemaattisia

-Baldassare Galuppi (1706–1785): teki laulutyylisiä, buffamaisia sonaatteja, jotka ovat samalla jo aiempaa enemmän klaveeri-idiomin mukaisia; Galuppilla esiintyy uusi teema toisessa sävellajissa; häneltä tunnetaan yli 90 sonaattia ja ne ovat 2–3-osaisia; kokoelma 6 Sonate per cembalo (Lontoo, n. 1755)

Galuppi: C-duuri-sonaatin kolmen osan alut

-Domenico Paradies/Paradisi (1707–1791); 12 Sonate di gravicembalo (1754) olivat Lontossa erittäin suosittuja ja niistä otettiin lukuisia uusintapainoksia; sonaatit perustuvat jo kontrastoiviin ideoihin; Mozart, Clementi ja Cramer kehuivat niitä; useimmat ovat kaksiosaisia ja ennakoivat J. Chr. Bachia kahden kontrastoivan teeman käytössä

-Ignatio Fiorillo (1715–1787); napolilainen oopperasäveltäjä, joka asettui Braunschweigiin; julkaisi 6 sonaattia cembalolle (1750)

-Giovanni Rutini (1723–1797); kosmopolitti, joka oleili Italian ohella mm. Prahassa, Pietarissa; on sonaateissaan klassisen tyylin sekä Haydnin ja Mozartin ennakoija ja esikuva; 14 sonaattikokoelmaa 1748–86; kokoelmissa 1–6 esiintyy jopa esiromantiikkaa (kromatiikkaa, mollivaihdoksia, resitatiiveja); op. 7.:ssä teki helppoja sonatiinityyppisiä teoksia Clementiä ennakoiden ("nuorille 10-ikäisille tytöille")

-Giuseppe Sarti (1729–1802); toimi oopperasäveltäjä mm. Kööpenhaminassa ja Pietarissa; julkaisi useita kokoelmia sonaatteja pianolle ilman tai kera säestyksen sekä sovituksia sinfonioistaan ja oopperoistaan; julkaisi Lontoossa 3 sonaattia cembalolle (1769), jotka ovat kolmiosaisia kaavalla preludi–allegro–allegro/menuetti; edustavat galantin buffan tyyliä

-Mattia Vento (1735–1776); s. Napolissa, Lontooseen 1763; 2-osaisia sonaatteja, joissa nopeaa tai moderato-osaa seuraa rondo tai menuetti

-Luigi Borgi (n. 1745–1792 viim.); julkaisi Sei Sonate da Cembalo (Firenze, n. 1775–80), jotka ovat 2-osaisia ja myöhäisgalantteja tyyliltään; finaalit ovat enimmäkseet Rondo-Andanteja (menuetti variaatioineen)

-Giovanni Paisiello (1741–1816); häneltä on löytynyt 19 lähinnä yksiosaista sonaattia, mutta niiden autenttisuutta epäillään

-Domenico Cimarosa (1749–1801) sävelsi useita kymmeniä yksiosaisia sonaatteja, mutta ne luultavasti on tarkoitettu Scarlattin tavoin moniosaisiksi kokonaisuuksiksi

-Luigi Cherubinin (1760–1842) kuusi cembalosonaattia (Sei Sonate per Cembalo; Milano, 1780) tulevat Mozartin läheisyyteen, mutta ovat monin paikoin teknisesti vaativampia ja rönsyilevämpiä

-Bonifazio Asioli (1769–1832) toimi eri tehtävissä pohjois-Italiassa, Correggiossa kapellin mestarina, Torinossa ja Milanossa konservatorion rehtorina (1808–14); oli kuuluisa cembalisti ja improvisoija; sävelsi 10 messua, yhdeksän sinfoniaa, kamarimusiikkia lukuisia sonaatteja, divertimentoja ja sonatiineja; kolme sonaattia op. 8 (Lontoo, 1803) paljastavat Asiolin ekspressiivisseksi säveltäjäksi ja taitavaksi klaveerin käsittelijäksi; G-duuri-sonaatin op. 8/1 finaali on muunnelmia Paisiellon tutusta ”Nel cor più non mi sento” -aariasta; lisäksi valmistui myöhäinen Sonata (Milano, n. 1816)

-Ferdinando Paër (1771–1839): vastikään löytyneet Trois grandes sonates pour le Piano-forte Parman hoviin on komeaa ja näyttävää musiikkia, jossa hurjastellaan ja ollaan ajan oopperailmaisun tuntumassa; ne voi soittaa klaveerisonaatteina, mutta ovat yhä sonaatteja "avec l'accompagnement de Violon et Violoncello ad libitum"

Bachin pojat

Johann Sebastian Bach kuuluisimpien säveltäjäpoikiensa kera: Wilhelm Friedemann, Carl Philipp Emanuel, Johann Christoph Friedrich, Johann Christian

-vaikka galantti klaveerityyli oli lähtöisin Italiasta, klaveerisäveltämisen keskukset löytyvät pikemminkin Saksasta ja Itävallasta

-Pariisi oli eräs keskus, jonka pianistit olivat pitkälle saksalais-böömiläisiä

-"London Pianoforte School" 1766–1860 käsitti joukon muusikoita Italiasta, Saksasta, Böömistä ja Irlannista; Clementi on sen luoja

Wilhelm Friedemann Bach

-s. Weimarissa 1710, k. Berliinissä 1784

-"Hallen Bach", sillä oli kaupungin musiikinjohtaja 1746–64

-suuren isän ehkä originellein poika, jolle isä yritti valmistaa mahdollisimman siloisan uran: sävelsi tälle nuottikirjan, inventiot, Wohltemperiertes Clavierin, Orgelbüchleinin

-isä vei Wilhelmin Dresdeniin kuulemaan Hassen oopperoita — jopa Leipzigiin muuton syitä oli se, että siellä oli yliopisto, jossa W. Fr. opiskelikin lakia, filosofiaa ja matematiikkaa

-musiikki on kapriisimaista, vapaata ja persoonallista, jopa "esiromanttista", mutta jotenkin asettumatonta; ei löytänyt omaa tyyliään

-sopeutumaton boheemi, joka jätti viran ja eli loppuikänsä julkaisujen ja konserttien turvin

-sävelsi sonaatteja (1745–), fantasioita (1770–), kaksoiskonserton cembalolle ja fortepianolle; kirjoitti myös yhä fuugia

-oli ensimmäisiä säveltäjiä, joiden sonaateissa soittimellinen leikki, syvälliset ja intohimoiset karakterit näkyvät

-tuotannossa on myös 12 hienoa poloneesia (1765)

-fantasioissa persoonallisuus näkyi parhaiten; niistä sekä poloneeseista vie tie Beethovenin bagatelleihin, Chopinin masurkkoihin, Brahmsin intermezzoihin (Brahms "löysi" W. Fr.:n)

-oli aikansa paras urkuri ja improvisoija, ja teki sillä vaikutuksen aikalaisiinsa (Zelterin tunnustus v:lta 1829); sävelsi uruille mm. fuugia ja koraalialkusoittoja

Carl Philipp Emanuel Bach

-s. Weimarissa 1714, k. Hampurissa 1788

-"Berliinin tai Hampurin Bach", sillä C. Ph. E. palveli ensin Fredrik Suuren hovissa 1740–68 cembalistina, kunnes kyllästyi säestäjän rooliin

-pääsi Hampurin musiikinjohtajaksi kummisetänsä Telemannin kuoltua, ja sai siellä toteuttaa itseään musiikinjohtajana, julkisten konserttien antajana -oli aikakauden arvostetuimpia säveltäjiä, paras klaveristi (Burney, Reichardt)

-on klassisen tyylin perustaja ("Hän on isä, me olemme poikia", sanoi Mozart)

-on Empfindsamkeitin pääedustaja; subjektiivinen emotionaalinen tyyli saavutti käännekohdan 1760–70-lukujen Sturm und Drangissa

-C. Ph. E. edellytti tunnekorosteisuutta säveltäjän lisäksi myös esittäjältä ja vastaanottajalta (Versuch; 753):

"Koska muusikko ei voi liikuttaa yleisöään muuten kuin olemalla itse liikuttunut, hänen tulee kyetä saattamaan itsensä kaikkien niiden affektien valtaan, joita hän haluaa kuulijassa herättää. Hiljaisia ja surullisia kohtia tulkitessaan soitaja käy itsekin raukeaksi ja surumieliseksi. Tämän myös näkee ja kuulee hänestä. Tehtävään eläytyminen tapahtuu samalla tavoin luonteeltaan kiihkeissä, leikillisissä tai muunlaisissa sävelkeksinnän tuotteissa, joita tulkitessaan soittaja heittäytyy kulloinkin kyseessä olevien affektien valtaan ... musisoidessaan hän siirtyy tunnetilasta toiseen ... hänen on mielessään koettava samat tunnetilat, joiden vallassa kyseisen sävellyksen tekijä sitä kirjoittaessaan oli."

-6 Preussilaista sonaattia (1740–42), Sei Sonate per Cembalo, che all' Augusta Maestà di Frederico II, Re di Prussia D. D. D. l'autore Carlo Filippo Emanuele Bach, Musico di camera di S. M. (Wq 48), sekä 6 Württemburgilaista sonaattia (1742–44), Sei Sonate per Cembalo, dedicate all' Altezza Serenissima di Carlo Eugenio, Du di Wirtemberg ... composto da Carlo Filippo Emanuele Bach, musico di Camera di S. M. il Rè di Prussia, etc. (Wq 49), olivat tyyliltään vallankumouksellisia ja niillä oli valtava vaikutus moneen säveltäjään

Preussilainen sonaatti nro 1, 2. osan alku

-6 Sonaten für Clavier mit veränderten Reprisen (6 klaaveerisonaattia muunnetuin kertauksin, Wq 50, 1758–59) ovat tarkoitettuja "aloittelijoille ja niille amatööreille, joilla ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä omistautua harjoittelemaan mitään vaikeaa"; "muunnetut kertaukset" on sävelletty valmiiksi, koska diletantit eivät kykene keksimään omia koristeluitaan

-kauniimpi sukupuoli musiikin suurharrastajina otettiin huomioon sävellyskokoelmissa ja niiden otsakkeissa: Six Sonates pour le Clavecin, à l'usage des Dames, composées par Charles Philippe Emanuel Bach, Maître de Chapelle de S. A. R. Madame la Princesse Amélie de Prusse, Abbesse de Quedlinbourg, Directeur des Musiques de la Ville Impériale de Hambourg (Wq 54, 1765–66)

-vielä helpompia opiskelukappaleita sisältää kaksi kokoelmaa Kurze und leichte Clavierstücke mit veränderten Reprisen und beygefügter Fingersetzung für Anfänger von C. P. E. Bach (Wq 113–114; 1765, 1767)

-C. P. E. Bachin kenties merkittävin anti klaveerimusiikille on 6 kokoelmaa sonaatteja, rondoja ja fantasioita Für Kenner und Liebhaber (Wq 55–61; 1779, 1780, 1781, 1783, 1785, 1787), joista viisi viimeistä kokoelmaa on tarkoitettu fortepianolle; sonaatit ovat kolmiosaisia; viimeisen niistä otsake kuuluu Clavier-Sonaten und freye Fantasien, nebst einigen Rondos fürs Fortepiano für Kenner und Liebhaber

Rondo kokoelmasta Für Kenner und Liebhaber IV (1783)

-kirja Versuch über die wahre Art, das Clavier zu spielen (Tutkielma oikeasta tavasta soittaa klaveeria; 1753, 1762) oli pitkään (Beethoven, Brahms) oppikirjana ornamentaatiosta ja esityskäytännöstä; kirjaan liittyy 18 harjoitussävellystä (Probestücke) 6:n sonaatin muodossa (1753) sekä 6 myöhempää sonatiinia (Sonatine nuove, 1787)

-C. Ph. E.:n musiikkityylille ovat ominaisia appoggiaturat, kromatiikka, tauot, forte–piano-kontrastit, tekstuurin ja tempon vaihtelut, mielikuvituksellinen ote

-viimeisissä sonaateissa, fantasioissa ja rondoissa musiikkikieli on jo sillä lailla kiinteytynyt, että nousee Mozartin ja Haydnin rinnalle

-Abschied von meinem Silbermannschen Claviere, in einem Rondo (Wq 67, 1781) ja Freie Fantasie fürs Clavier (Wq 68, 1787) ovat jännittäviä myöhäisteoksia

Johann Christian Bach

-s. Leipzigissa 1735, k. Lontoossa 1782

-"Milanon tai Lontoon Bach", jolla suuri oli vaikutus Mozartiin

-lähti viimeistelemään opintonsa Italiaan, jossa oli Padre Martinin oppilas; pääsi 1760 Milanon katedraalin urkuriksi (käännyttyään katolilaiseksi!)

-oli 1762– Lontoossa suosittu klaveeri- ja oopperasäveltäjä, julkisen konserttilaitoksen perustajia Abelin kanssa

-J. Chr. on oopperamusiikin vaikutusta heijastavan instrumentaalisen "singendes Allegro" -tyylin luojia

-musiikki kuulostaa hyvältä, vauhdikkaalta, mutta on pikemminkin loisteliasta kuin intellektuaalisesti syvää

-sävelsi yli 20 sonaattia "for harpsichord or pianoforte"; useimmat ovat 2-osaisia ja galantteja, mutta mukana on myös fuugia

-6 sonaattia op. 5 (1766); eräät sonaatit, mm. nro 2, D, ja nro 3, G, ovat selvästi Mozartin 1770-luvun sonaattien esikuvia, edellinen orkestraalisessa idiomissaan (vrt. K 284, 1775), jälkimmäinen galantissa laulavuudessaan (vrt. K 330, 1778)

-6 sonaattia op. 12/17 (Pariisi 1774/Lontoo 1779); sonaatti nro 4, G, vaikuttaisi olevan hauskasti eräs lähtökohta Mozartin rakastettavalle B-duuri-sonaatille K 333 (1778)

-sävelsi cembalo/klaveerikonserttoja yli 20

-Mozart jäljitteli Johann Christiania useissa suhteissa ja lienee pitänyt tätä hyvin menestyvää vapaata taiteilijaa esikuvanaan

Johann Christoph Friedrich Bach

-s. Leipzigissa 1732, k. Bückeburgissa 1795

-"Bückeburgin Bach", sillä sai sieltä 1750 viran, johon jäi loppuiäkseen

-oli Bachin pisimpään elänyt poika, rakastettava ihminen, ahkera ja lahjakas säveltäjä

-sävelsi oratorioita, klaveeriteoksia, kamarimusiikkia, sinfonioita

-kirjoitti n. 40 sonaattia, joista osa on tarkoitettu amatöörikäyttöön

-6 helppoa sonaattia (Sechs leichte Sonaten; julk. 1785), joissa J. Chr. Fr. viihdyttää galantin Mozartin tyyliin

-oli klaveristina etevä ja isän teosten paras tulkki

-oli tyylillisesti lähempänä Johann Christiania kuin Carl Philipp Emanuelia, muttei saavuttanut koskaan täyttä wieniläisklassisuutta, sillä tyyli ei koskaan syventynyt galantista täysklassiseksi

Muita saksalaissäveltäjiä

-isä-Bachilla oli poikien lisäksi muitakin merkittäviä oppilaita

-Johann Ludwig Krebs (1713–1780); oli Bachin lahjakkaimpia oppilaita, ehkä suorastaan lempioppilas, joka lukuisissa urkusävellyksissään aika pitkälle matki opettajaansa; klaveeriteoksissaan, joihin kuuluu paitsi uvertyyriä ja suiteja myös sonatiineja ja sonaatteja, hän muodosti barokin ja galantin musiikin synteesin

-Christoph Nichelmann (1717–1762): Bachin oppilas, joka vaikutti 6:lla konsertollaan (1740–59) sekä ja n. 20:llä sonaatillaan (1749–60?) lajien kehitykseen Berliinissä C. Ph. E. Bachin kera; sonaatit kolmiosaisia ovat nopea–hidas–nopea

-Johann Gottfried Müthel (1728–1788): vieraili Bacheilla Leipzigissa ja oli tämän viimeisiä oppilaita 1750; toimi v:sta 1753– Rigassa urkurina; on varhaisimpia Sturm und Drangin edustajia, sillä sonaateissa (III Sonates et II Ariosi avec XII Variations pour le Clavessin; Nürnberg, 1756) tapaa suorastaan esiromanttisia piirteitä, virtuoosista klaverismia; klaveerivariaatiot ovat rohkeimpia Bachin ja Beethovenin välissä

-Jacob Wilhelm Lustig (1706–1796): toimi Groningenin kirkon, koillis-Hollannissa, urkurina ja oli Matthesonin sekä Telemannin oppilas; [6] Sonates Pour le Clavecin (1737/42) ovat yhtä lähellä myöhäisbarokkia, suitea ja ranskalaista klavesiinikoulua kuin varhaisklassista sonaattia; I sonaatin osat ovat Ouverture–Allemande–Courante–Sarabande–Doubles 1–3; II sonaatin osat ovat Fantaisie–Animé–Promptement–Tempo de Menuet

-Johann Friedrich Doles (1715–1797): oli Bachin oppilas, urkuri ja kapellimestari Freibergissa ja Leipzigissa; Sei Sonate per il Clavicembalo Solo (Riga, 1773) ovat 3-osaisia varhaisklassisia sonaatteja kaavassa allegro/allegretto–adagio/menuetti–scherzo/presto; yhdistelmä allegro–menuetti–presto on sonaateissa suosituin

-Franz Buttstett (1735–1814): Nürnbergin lähellä asunut urkuri, joka teki Etelä-Saksan parhaat varhaisklassiset sonaatit (1763–66); häneltä on säilynyt 3 klaveerisonaattia kaavassa nopea–hidas–nopea


Kolme saksalaista merkkinimeä

Johann Wilhelm Hässler (1747–1822)

-Erfurtista, ajan taitavimpia ja tunnetuimpia klaveristeja, nykyään käsittömättömän vähän soitettu säveltäjä

-tyyli myöh.barokista varh.romanttiseen

-Bachin oppilaan Kittelin oppilas; tutustui CPEB klavikordimus.

-Dresdenissä epäonnekas kilpa Mozartin kera 1789, 1792 Lontoossa Haydnin johdolla soitti Mozartin konserton

-1792 muutti rohkeasti Venäjälle ja 1794– varakas ja arvostettu Moskovassa

-sävelsi yli 100 klaveerisonaattia (julk. 1776–n. 1815), joista 76 soolosonaattia, 17 säestettyä sonaattia vc), 7 sonattia 4-kätisesti, 3 sonaattia 3-kätisesti, yhden sonatin 2 pianolle

-venäläläisissä sonateissa on virtuoosisuutta: nimikkeitä mm. Fantasia ja sonaatti, Preludi ja sonatti, Capriccio ja sonaatti

-tendenssinä kevyet, helpot sonaatit, jotka markkinoilla kysyttyjä

-1780-l saksalaiset sonaatit ovat mielikuvituksellisia

-1786: "En aio kirj. enää niin paljon sonatteja, koska minua kaikkialla ahdistellaan säveltämään tärkeämpiä teoksia. Ylivuotava impulssi säveltää pakottaa minut kirjoittamaan, mutta minun täytyy rehellisesti sanoa, että edeltävät työni ovat lähinnä hetken tuloksia."

Fr. Wilh. Rust (1739–96)

-syntyi Dessaussa, JSB:n vaikutushistoriaa; soitti 13-v. WCL I:n ulkoa; sitten CPEB ja WFB opissa, F. Bendalla, kunnes 1765–66 Italiassa, jossa G. Benda, Tarini, Nardini, Pugnani, Martini jne antoivat vaikutteita vaikutuksessa

-lähes 100 sonaattia (1765–96), joista vasta 1885–92 painettu 9 sonaattia, joita on pidetty mullistavina; d'Indy piti häntä 1913 Beethovenin edeltäjänä ja d’Indyn mielestä viimeiset 3 sonaattia (C, fis, D) ylittävät Mozartin ja Haydnin ja ovat Beethovenin veroisia; lähempänä ehkä Clementiä kuitenkin

Rust: sonaatti C, alku

-varhaissonateissa (n. 1765–74) Bachin poikien vaikutus on selvä; 2. kaudella (n. 1775–91) Haydnin vaikutusta; viimeisissä 5 sonaatissa (1792–94) on beethoveenisiä piirteitä – mutta johtunee siitä, että molemmat perustivat C.P.E. Bachiin

Franz Seydelmann (1748–1806)

-oli dresdeniläismuusikko, joka opiskeli J. G. Naumannin johdolla ja kävi tämän kanssa Italiassa (1765–68); hän jakoi hovisäveltäjän ja -kapellimestarin viran Joseph Schusterin kanssa

-sävelsi runsaasti oopperoita ja kirkkomusiikka, mutta myös 23 sonaattia, joista seitsemän on sooloklaveerille, Capriccion muunnelmieen sekä Six Sonatas for Two Persons at One Keyboard, jota pidettiin lajinsa valiokokoelmana

-VI Sonate per il Cembalo Solo ovat kolmiosaisia kaavassa: Allegro–Minuetto/Rondeau/Andantino–Rondeau/Allegro/Presto/Minuet; musiikki on yhdistelmä galantteja, myöhäisbarokkisia sekä uusia laulavia ja virtuoosisia piirteitä

-Allegretto, del Capriccio Corretto ”cosa serve aver un core” con Variazioni per il Cembalo perustuu säveltäjän oopperaan Korjattu oikku (1783)


Wieniläis- ja böömiläissäveltäjiä

Georg Christian Wagenseil (1715–77)

-1736– Wienin hovissa, 1749– hovipianonopettaja

-sävelsi n. 90 son. (1753–61), joista iso osa on säestettyjä klaveerisonaatteja

-kuusi kokoelmaa kuuden divertimenton sarjana sooloklaveerille; divertimento tarkotti kolmiosaista klaveerisonaattia

-mm. Divertissement musical contenant vi sonates pour le clavessin op. 1 (1756, Nürnberg), jossa osakaava nopea–hidas–menuetti tai nopea–menuetti–nopea

-pianokudoksessa on Albertin- ja murky-bassoja, toistoja oktaaveissa (Torrefranca: "Sonata col pum pum")

-musiikki on yksinkertaista, ja nuori 6-vuotias Mozart ihastuisiihen, vaikka Wagenseil olisikin muutoin keskinkertainen säveltäjä

Jiri Antonín (Georg) Benda (1722–95)

-laajan böömiläisen muusikkosuvun, joka työskenteli pääosin Saksassa, tärkeimpiä edustajia oli klaveristina ja oopperasäveltäjänä Gothassa mainettu niittänyt Georg, oikealta nimeltään Jiri Antonín

-Bendan sonaattikokoelma, Sei sonate per il cembalo solo (Berliini, 1757) sai kehuja aikanaan (mm. Hiller, Burney), ja sisältääkin sekä tarttuvia ja tunneilmaisultaan sykähdyttäviä että iloisesti juoksevia ja oikullisesti sykkiviä sonaatteja, joissa C.P.E.Bachin vaikutus yhdistyy italialaiseen luistavuuteen

-myöhemmin (1780–87) ilmestyi vielä kuudessa kokoelmassa 10 muuta sonaattia, jotka aiempia läikähtelevämpiä ja klaveristisesti vaativampia

Joseph Steffan/Stepan (1726–97)

-böömil. syntyjään; Wagenseilin oppilas, joka toimi ensimmäisenä hovipianonopettaja

-sävelsi väh. 24 klaveerisonaattia (pain. 1759–76), joista op. 1 Sei Divertimenti, op. 2 Sei Sonate (1761?); näissä hän edustaa täyteläistä kirjoittamista, lähellä täysklassista tyyliä

-myöhäisissä, lähinnä käsikirjoituksina säilyneissä sonaateissa 1770–80-luvuilta on täysiverinen klassikko ja Haydnin tasoinen klaveerin keksijä

-sävelsi myös monipolvisia ja muodoltaan vaihtelevia capriccioita, jotka ovat luonteeltaan improvisatorisia ja joiden harmoninen keksintä ennakoi Beethovenia

Josef Mysliveček (1737–81)

-oli tšekkiläissäveltäjä, joka toimi pääosin Italiassa ja Saksassa lähinnä oopperasäveltäjänä

-klaveristina hän oli Pescettin oppilas

-hänellä on etenkin säestetyn klaveerisonaatin kokoelmia, mm. kuusi sonaattia (Lontoo, n. 1775) kaksiosaisessa muodossa nopea-menuetti; Mozart suositteli näitä sisarelleen Nannerlille

-kuusi helppoa divertimentoa (Lontoo, 1777) tarjoaa mukavaa soitettavaa

-käsikirjoituksena säilynyt, vasta 1938 painettu kuuden sonaatin kokoelman sisältää Haydniln 1760–70-lukujen tyylille tyypillisiä piirteitä; näistä nro 6, D, on suosikkikappale

J. B. Vanhal (1739–1813)

-opiskeli Dittersdorfilla (1760–) ja myös Italiassa

-72 julkaistua klaveerisonaattia (1779–1812), joista kolmasosa on helppoja 2- tai 4-kätisiä sonatiineja, muutama sonaatti avec acc., loput cemb./pianosoolosonaatteja

-ohjelmallinen taistelusonaatti pianolle: "Sonate militaire", "Suuri meritaistelu Aboukirissä 1.–3. elokuuta 1798"

-sonaatit 3-osaisia, sonatiinit tavallisesti 2-osaisia

-kokonaisvaikutus on hyvä, vaikka melodisesti ja harmonisesti eivät kovin kiinnostavia, mutta ovat hyvin suunniteltuja ja niissä on vain vähän toistoja

L. A. Kozeluch (1747–1818)

-1778 Wieniin, jossa Wagenseilin seuraaja; opiskeli Albrechtsb. ja sai Mozartin hoviviran

-yli 100 klaveerisonaattia (1780–1810), saman verran säestettyjä tai 4-kätisiä sonaatteja pianolle


Kozeluch: Trois Sonates Pour le Clavecin ou Piano Forte avec l'accompagnement d'une Flute ou Violon et Violoncello Ouevre 41; son. 2, 1. osa

-Gerber kutsui 1790 suosituimmaksi eläväksi säveltäjäksi: "eloisuus ja sirous, ylväin melodia ja puhtain harmonia, mitä miellyttävin rytmien ja modulointien organisaatio"

-1795 muuan kirjoittaja "kuuluisimmaksi säveltäjäksi Euroopassa viimeisen 10 vuoden aikana"

-sonaatit ovat täysklassiseen tyylin malliesimerkkejä: keinovarojen täydellinen tasapaino ja yhteistoiminta

-sonaatessa erilaisia syklirakenteita: 2–3-osaisia

-kypsät sonaatit 1780–90-luvuilta ovat Mozartin ja Beethovenin välimaastossa ja sisältävät paikoin suorastaan esiromanttisia piirteitä

-sonaatti F, ”La Chasse” (Metsästys, n. 1780) on täyspainoinen Mozartin sonaattien rinnakkaisteos osineen La Chasse–Andante con Variationi–Rondeau (Presto)

Anton Eberl (1765–1807)

-wieniläispianisti ja Mozartin perheen hyvä ystävä: Eberlin joitain teoksia ilmestyi Mozartin nimellä, ja hän kirjoitti hautajaiskantaatin "Mozartin haudalla" tämän kuoltua

-Eberl jakoi uransa 1791 jälkeen Pietarin, jossa hän toimi "Venäjän keisariperheen kapellimestarina, pianistija, piano-opettajana ja viihdyttäjänä" (1796–), ja Wienin kesken, jonne hän kirjoitti laulunäytelmiä

-6 suurta pianosonaattia (1792–1805/6) ovat teknisesti vaativia, ja niissä on Mozart-piirteistöä

Eberl: sonaatti c (1792), 1. osan johdanto- ja nopea vaihe

Daniel Steibelt (1765–1823)

-berliiniläissyntyinen pianisti, joka vaikutti kansainvälisen uransa aikana Parisissa, Lontoossa, Wienissä ja lopuksi Pietarissa (1811–23)

-hän herätti huomiota ohjelmallisilla ja näyttävillä pianoteoksillaan; Steibelt muistetaan parhaiten "arrogantista, epäkohteliaasta, erikoisesta ja jopa epärehellisestä käytöksestään" sekä siitä, että hän hävisi Beethovenille pianistisen kaksintaistelun Wienissä 1800

-runsas tuotanto käsittää mm. 77 pianosonaattia, ja Steibelt oli ensimmäisiä merkittäviä etydisäveltäjiä 25 etydillään op. 78

-Steibeltin ennakkoluulottomasta muusikkoudesta käy esimerkiksi hänen Englannin kansallislauluun perustuva "allegorinen alkusoittonsa" Englannin laivaston saamasta voitosta Hollannin laivastoa vastaan 1797:

August Eberhard Müller (1767–1817)

-Müller toimi lähinnä Leipzigissa ja sävelsi 17 klaaverisonaattia sekä kaksi säestettyä sonaattia (1789–1814)

Müller: Trois sonates pour le clavecin ou piano-forte, ouevre VII (1790); sonaatti 1, alku

-ajan parhaaseen sonaattikirjallisuuteen kuuluu “Grande Sonate pour le Piano-Forte" op. 36, f (1813), jossa on suorastaan Schubert- ja Mendelssohn-ennakointia ja joka on paikoin lähellä Beethovenin Appassionataa

-capriccio pianomusiikin lajina on hänelläkin käytössä Stepanin ja muiden ohella: Müllerin Caprice pour le Clavecin, ou Forté-Piano op. 4 (1793) on sonaattimainen kokonaisuus osineen Adagio–Andantino–Allegro furioso–Larghetto con espressione–Presto Fuga

Joseph Wölfl (1773–1812)

-on kuuluisa kilpailusta, jonka Beethoven voitti

-on kotoisin Salzburgista, jossa oli Leopold Mozartin ja M. Haydnin oppilas

-toimi 1801–05 Pariisissa, 7 viimeistä vuotta Lontoossa

-n. 125 son. (julk. 1795–1810): 60 niistä on sonaatteja soolopianolle, 55 säestettyjä sonaatteja, muutamia 4-kätisesti pianolle ja 4 sonaattia harpulle

-Grand Sonata for the Harp, in Which Is Introduced a Favorite Air of Cosi fan tutte

-Beethoven arvosti Wölfliä, joka omisti 3 sonaattia op. 6, Trois Sonates pour le Piano Forte (1798) Beethovenille

Wölffl: sonaatti op. 6 nro 3, 2. osa

-kolmen tyyppisiä sonatteja: 1) Mozartin jäljittelyitä; 2) subjektiivisia ja dramaattisia, joissa on parhaimmillaan: 3) näytöskappaleita

-3)-lajista esimerkkinä sonaatti F op. 41 (Lontoo n. 1807), jota esitettiin vielä 1859–73 populaarikonserteissa; vasta Dussekin “Le Retour a Paris" ylitti sen vaikeustason

-2)-lajissa on kaksi mollisonaattia, joista 3-osainen sonaatti d op. 31 Kl & vcl (Pariisi 1805) kuuluu Beethovenin rinnalle

-Sonate précédée d'une Introduction & Fugue c-m pianolle (n. 1805) muistuttaa Beethovenin Pateettista sonaattia


Pariisilaisia sonaattisäveltäjiä

Johann Schobert

-n. 1735–1767; oli sleesialais- tai nürnbergiläissyntyinen pianisti, joka asui Pariisissa 1760-luvulla ja kuoli traagisesti sienimyrkytykseen

-musiikki on läpeensä persoonallista, Sturm und Drangia höystettynä italialaisella näyttävyydellä

-Schobertin musiikki herätti kiihkeitä tunteita puolesta ja vastaan; hän oli aikakauden nerokkaimpia säveltäjiä

Schobert: Lontoossa julkaistun kahden sonaatin kokoelmasta op. 2 F-duuri-sonaatti

-loi orkestraalisen pianotyylin, kirjoitti runsain määrin konserttoja ja sonaatteja "avec" eli oli myös säestetyn pianosonaatin kehittäjiä

Schobert: klaveerisonaatti d, op. 14/4, avec violon

-vaikutti suuresti Mozartiin, joka jäljitteli Schobertin sonaatteja, etenkin tämän op. 3:n D-duuri-sonaattia, varhaisissa Pariisin- ja Lontoon-sonaateissaan

-Mozartin a-molli-sonaatin K 310 Andante sisältää sitaatin Schobertin sonaatista op. 17/1

-Mozart sovitti myös Schobertin sonaatista op. 17/2 yhden osan varhaisen pianokonserttonsa K 39 keskiosaksi

-Hermann Friedrich Raupach (1728–1778); oli pohjoissaksalainen säveltäjä, joka työskenteli Pariisissa 1762– ja Pietarissa 1755–62 ja 1770–; sonaatit op. 1–2 (Pariisi, n. 1762–65) sisältävät molemmat 6 sonaattia pianolle "avec Violon" ja ovat tyylillisesti lähellä Honaüeria; nuori Mozart sovitti Raupachin op. 1/1:stä ja op. 1/5:stä osia varhaiskonserttoihinsa (K 37/1. osa; K 39/1. ja 3. osa; K 41/2. osa)

-Leontzi Honaüer (n. 1730–n. 1790); Strasbourgissa ja Pariisissa työskennellyt säveltäjä, jonka 4 sonaatinosaa nuori Mozart sovitti pasticcio-konsertoiksi (K 37/3. osa; K 40/1. osa; K 41/1. ja 3. osa); Six sonates pour le clavecin, 2 kirjaa (Pariisi, 1761–64); I:n kirjan sonaatit ovat jo laajoja 3-osaisia sonaatteja klassista tyyliä ennakoiden (nopea–hidas–nopea), 3. sonaatti sisältää allegron ja menuetin muunnelmineen; 6. sonaatti on "avec de Violon" vauhdikasta ja melodista musiikkia; II:n kirjan musiikki on entistä ilmeikkäämpää ja puhuttelevampaa (spiritoso, amoroso, doloròso lisämääreinään)

-Heinrich Joseph Riegel (1741–1799): saksalaissyntyinen säveltäjä, joka opiskeli mm. Jommellin johdolla ja päätyi Pariisiin n. 1767 cembalo-opettajaksi; julkaisi Six Sonates Pour le Clavecin, Oeuvre 1.r (Pariisi, 1767) cembalolle; opus 8 ja sitten opukset 13, 18 ja 19 on tarkoitettu fortepianolle; opus 1:n sonaatit koostuvat 2–3 osasta pääosin kaavalla nopea–hidas–nopea; op. 1:n Sonata IV sisältää osat Allegrino–Minuetto–Polonese–Allegrino–Allemanda; menuetti toimii kolmessa sonaatissa toisena tai kolmantena osana; musiikkikieli lähenee jo täysklassismia

Johann Gottfried Eckard

-1735–1809; oli Augsburgissa syntynyt saksalaispianisti, joka muutti Pariisiin 1758 ja toi sinne osaltaan fortepianotyyliä ja pianosonaattikulttuuria

-musiikki on osin Mozart-tyyppistä, osin villimpää ja klaveristisesti fantastisempaa

-yhdisti italialaisen tyylin CPEB:n tyyliin ja mannheimilaisuuteen eli oli tyypillinen sekatyylin edustaja

-häntä palvottiin omana aikanaan johtavana maestrona Pariisissa; Grimm ja Burney pitivät Eckardia nerona

-vain 3 teoskokonaisuutta on julkaistu: Six Sonates pour le Clavecin op. 1 (1763), Deux Sonates pour le Clavecin ou le Piano Forte op. 2 (1764) sekä variaatiosarja (1764)

-Mozart käytti varhaisen pianokonserttonsa K 40 keskiosassa Eckardin op. 1:n sonaattia nro 4

Johann Friedrich Edelmann (1749–94)

-Strassbourgissa opiskeli lakia, pianistina Brysselissä, matkusteli Saksassa, Italiassa, Ranskassa

-asettui Pariisiin 1775, jossa ura suosiollinen 1789 asti, mutta kuoli giljotiinissa

-1776–86 ilmestyi 16 kokoelmaa soitinmusiikkia, myös sonaatteja cembalolle avec vl. ad libitum

-40 sonaattia 10 kokoelmassa, joissa 2–6 sonaattia kussakin

-sonaateissa on dynaamisia merkintöjä vastoin clavecinia otsakkeissa

-Edelmann teki pianosta suositun Pariisissa

-esiromanttista teatraalisuutta: Gluckia: "avec tristesse", "voluptueusement", "très lente d'un ton lugubre"; resitatiivijaksoja nopeissa osissa, parlante-tyyppisiä hitaita osia

-suosi ”Albertin bassoa”, trioleita, rumpubassoja, asteikkoja ja murtosointuja, tremoloja oikealla kädellä

-myös barokin clavecin-taidetta: "la Capricieuse", "la Gémissante", "les Adieux de E ..."

Nicolas Joseph Hüllmandel (1756–1823)

-sai ehkä 1771 opetusta J.C. Bachilta Lontoossa

-asettui Pariisiin 1776, jossa oli pianovirtuoosi ja lasiharmonikkataiteilija Naumannin ja Dussekin tavoin; 1790 pakeni Lontooseen, jossa opettajana

-7 kokoelmaa + 2 erillistä sonaattia = 26 sonaattia (1773–88), joista varhaisia reprinttejä moniaalla Pariisin lisäksi

-21 son. avec acc., 17 "ad libitum", 4 "obligé"; 5 sooloklaveerille

-"ad libitumissa" viululla alistettu rooli, "obligéssa" enemmän ja jopa condertante-vuorottelua pianon kera; viulu merkitty vielä dynaamisesti hiljaisemmaksi kuin klaveeri

-Grétryn mukaan oli ensimmäinen, joka yhdisti sonaattimuodon repriisit niin, ettei ollut suoraa kertausta

-sonaatit ovat ammattimaisempia kuin Edelmannin: harmoniassa, äänenkuljetuksessa, pianistisempia; viulussa toisinaan jopa haasteita

-Kozeluchin rinnakkaishahmo jossain määrin

-Mozartin mielestä Hüllmandelin op. 3 tai 4 sonaatit olivat "erittäin hienoja"; niissä on pieniä Beethoven- ja Schubert-enteitä

Hyacinthe Jadin (1769–1800)

-Versaillesissa syntynyt pariisilaispianisti, josta ei tiedetä juuri mitään kuin että hän julkaisi muutamia teoksia

-nimitettiin juuri perustetun Pariisin konservatorion opettajaksi 1795, mutta 1798 sairastui kohtalokkaasti

-12 sävellyskokoelmaa julkaistu: pianosonaatteja ja -trioja, jousikvartettoja ja 2 pianokonserttoa

-musiikki on merkillisesti esiromanttista, Schubertia ja Weberiä enteilevää viehkossa melodisuudessaan

-op. 4 (1795) sisältää 3 pianosonaattia; nro 1, B, tulee lähelle Schubertia; nro 2, fis, ja nro 3, cis, ovat varsin passionaarisia ja esittelevät romanttista "Sehnsuchtia" (kaipuu)

-op. 5–6 (posth., säv. 1795?): 6 sonaattia

Etienne-Nicola Méhul (1763–1817)

-tuli Pariisiin Ardenneilta 1778

-Edelmannin oppilas ja Gluckin vaikutus

-7 soolo-clavecin/pf- ja acc.-sonaatteja, jotka ovat kiinnostavia

-3 klaveerisonaattia op. 1 (1783)

-3 sonaatti avec. opt. viulu op. 2 (1788)

-parhaita 1700-luvun lopun ranskalaisia sonaatteja

-op. 1: rakenteen selkeys, nro 2, c, tulee varhaisen Beethovenin tuntumaan; op. 2: originaali, vapaus, teatraalisuus

-molemmat kädet oktaavissa, tremolo-tai Alberti-tyyppisiä kuvioita

-viuluosuudet eivät olennaisia

-adagiot harmonisesti syvällisiä; yhteyksiä osien välillä; molliosat parhaita

-hyvin erilaisia sonaattimuotoratkaisuita; Adagio-resitatiivi ennen kodettaa (Beethoven)

-sivuteema pääteeman varianttina on haydnmainen piirre


Naispianosäveltäjiä klassismissa

-erityisesti pianonsoitto oli laulun ohella naisväen suosittu ja välttämättömäksi katsottu sivistävä harrastus

-monet amatöörit saavuttivat siinä korkean ammatillisen tason (vrt. Mozartin ja Beethovenin omistukset sonaateissaan sekä monille naisille sävelletyt teknisesti vaativat teokset)

-siten myöskään naissäveltäjien ilmaantuminen osana klassismia ei ole ihme, ja klassismin aikana esiintyi useita merkittäviä naispianisteja ja -säveltäjiä

-Anna Amalie, Preussin prinsessa (1723–1787), joka oli Fredrik Wilhelm I:n tytär ja Fredrik Suuren sisar; opiskeli mm. Kirnbergerin johdolla, jonka hän kiinnitti kapellimestarikseen; sävellyksissään Amalie osoitti samanlaista vanhaa suosivaa makua kuin veljensäkin; sävelsi mm. oratorion Der Tod Jesu, sonaatteja ja aarioita; pääansio on valtavan musiikkikirjaston perustaminen, se sisälsi 3000 kirjaa sekä yli 600 nuottinidettä

-Marianne von Martinez (1744–1812): syntyi Wienissä napolilaiseen, espanjalaista alkuperää olevaan perheeseen; kasvatuksesta huolehti itse Metastasio, joka pani tytön (1753–) Porporalle lauluoppiin ja Haydnille piano- sekä sävellyskouluun; esiintyi hovissa laulajana ja pianistina; 1761 esitettiin hänen messunsa ja sävelsi lisäksi vokaaliteoksia, sinfonian, 2 pianokonserttoa ja 2 pianosonaattia (E, A), jotka tyylillisesti edustavat varhaista Haydnia

-Maria Theresia von Paradis (1759–1824); syntyi Wienissä hovisihteerin ja keisarin kummitytön lapsena; sokeutui varhain, mutta opiskeli pianoa Kozeluchin, laulua Salierin sekä sävellystä Abbé Voglerin johdolla; esiintyi pitkään julkisesti laulajana, pianistina ja säveltäjänä; Mozart sävelsi hänelle alun perin B-duuri-konserttonsa (K 456); sävelsi oopperoita, kantaatteja, lauluja, pianokonserttoja, kamarimusiikkia sekä klaveerisonaatteja ja -konserttoja; perusti 1808 tyttöjen musiikkikoulun Wieniin; kuuluisa, monina eri sovituksina levinnyt Sicilienne on hänen käsialaansa


Ruotsalaisia sonaattisäveltäjiä

-Johan Agrell (1701–65) opiskeli Uppsalassa J. H. Romanin johdolla; teki elämäntyönsä päosin Saksassa, Kasselissa ja Nürnberginä, jonka kaupungin muusikkona hän toimi (1747–65); Sei Sonate per il Cembalo Solo (Nürnberg/Lontoo?, 1748?) edustaa galantin ja Empfindsamkeitin yhdistelmää

-Hinrich Philip Johnsen (1716–79) oli syntyjään pohjoissaksalainen muusikko, joka tuli kruununprinssi Adolf Fredrikin kautta Tukholmaan jäädäkseen sinne (1743–); hän konsertoi ahkerasti cembalolla Tukholmassa ja oli kuuluisia improvisointitaidoistaan; Sonate pour le Clavecin (Nürnberg, 1757) sekä Sei Sonate per il Cembalo (käsikirjoitus)

-Francesco Uttini (1723–95) saapui Kööpenhaminan kautta Tukholmaan 1755, jossa hän toimi oopperasäveltäjänä ja -kapellimestarina; Six sonates pour le clavessin (Tukholma, 1756) on omistettu kuningatar Loviisa Ulrikalle

-Joseph Martin Kraus (1756–92), “Ruotsin Mozart”, oli ajan parhaita Sturm und Drang sinfonikkoja ja oopperasäveltäjiä, jonka mm. Haydn ylisti pilviin; Krausin suppea pianotuotanto ei tuo säveltäjäkuvaan uusia piirteitä, mutta hän hallitsi ajan klaveeri-idiominkin vahvan ammattilaisen tavoin; erään aikalaisen mukaan hän soitti pianoa “kuin enkeli”; pianomusiikki tuo mieleen Johann Christian ja Carl Philipp Emanuel Bachin tyylin; Es- ja E-duuri-sonaateissa on jopa beethoveniaanisia piirteitä; omintakeisimmillaan ja hän on Scherzossa muunnelmineen sekä Ruotsalaisissa tansseissa

-Abbé Georg Joseph Vogler (1749–1814) oli ahkerasti matkusteleva säveltäjämuusikko ja teoreetikko, joka toimi 1780–90-luvuilla Ruotsin hovissakin; hänen julkaisunsa Pièces de clavecin (Tukholma, 1798) on ensimmäisiä eksoottisia pianokokoelmia ja sisältää Venetsiaan, Afrikkaan, Kiinaan ja Venäjään assosioituvia kappaleita, mutta myös ruotsalais- ja suomalaislaulujen, -tanssien ja -marssien pohjalta sävellettyjä muunnelmateoksia, kuten Min far han var en Vestgöthe han han, Höns gummans visa ja Ak minan rakas lindusein


Englantilainen sonaattisäveltäjä

George Frederick Pinto (1785–1806)

-Pinto oli se lahjakkuus, jota Englanti olisi kipeästi tarvinnut; hänen kuolemansa 20-vuotiaana riisti maalta erään toivon, “uuden Mozartin”, kuten Solomon sanoi

-hän oli rohkea ja kekseliäs säveltäjä etenkin harmonian suhteen

-tuotanto käsittää 15 pianokappaletta, viulu- ja lauluteoksia

-sonatteja on neljä (1801–03)

-Grand Sonatas op. 3 (julk. 1801): nro 1, es, herättää huomiota jo sävellajillaan ja pyörteisyydellään; nro 2, A, on sen lyyrinen ja valoisa, Schubert-sukuinen rinnakkaisteos

-Fantasia ja sonaatti c (1802–03) tulee Mozartin fantasioiden ja Beethovenin Pateettisen sonaatin tuntumaan; Grand Sonata c (1802) on jälleen Schubertia ennakoiva

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti