Stradivarius-viulu
TÄYS- JA MYÖHÄISBAROKIN YHTYE- JA ORKESTERIMUSIIKKI
-italialaisen viulumusiikin johtavuus oli yhteydessä kykyihin siirtää laulullisuus viulismiksi sekä korkeatasoiseen viulunrakennustaiteeseen: cremonalaiset Niccolò Amati (1596–1684), Antonio Stradivari (1644–1737) sekä Giuseppe Guarneri (1698–1744)
Sonaattilajit ja -kokoonpanot
-kirkkosonaatti: luonteeltaan ankarahko, polyfonisesti käsitelty, noudattaa usein tempokaavaa hidas–nopea–hidas–nopea
I Grave/Adagio ym., joka on homofoninen tai imitoiva; basso astelee tasaisesti; johdantomainen
II Allegro, joka on fuugan tapaine
III Adagio/Andante, on sarabande-tyyppinen, lyhyehkö osa
IV Allegro, Presto, usein tanssirytminen (gigue tai menuetti)
Sonata da camera
-kamarisonaatti: enemmän tanssisarjan kaltainen, homofonis-painotteinen; alkaa usein preludilla tai sonatalla (hidas-nopea) ja saa seurakseen vaihtelevan määrän tanssi- ja/tai karakteriosia
Hybridejä
-käytännössä kirkko- ja kamarisonaatin rajat ovat usein liukuvia: edellisessä on mukana tanssiosia tai tanssin luonteisia osia, jälkimmäisessä tyypissä on polyfoniaa sekä italialaisella esitysmerkinnällä varustettuja osia
-kirkkosonaatissa klaveericontinuona on useimmiten urut, kamarisonaatissa cembalo, mutta myös teorbi ja harppu olivat käytettyjä
-lisäksi etenkin Saksassa suite eli tanssisarja/kamarisonaatti saattoi sekoittua orkesterisarjaan, jolloin avausosana ollut ouverture/uvertyyri toimi joskus myös kokonaisuuden nimenä; partita voi tarkoittaa sekin samaa etenkin saksalaisella alueella
Alalajeja
-sonaatista on useita alalajeja kokoonpanon ja soitinten roolin perusteella:
1) soolosonaatti ilman continuoa, sonata senza basso continuo, eli 1 soittaja
2) soolosonaatti continuon kera, con basso continuo eli 2–3 soittajaa
3) duosonaatti (2[–3] soittajaa:
a) joko 2 melodiasoitinta tai
b) 1 diskanttisoittaja ja itsenäinen klaveeriosuus
4) triosonaatti, sonata à 3, eli 3 stemmaa ja useimmiten 4 soittajaa (joskus 5), sillä bassoäänestä vastaavat sekä melodia- että sointusoittimet
5) sonata à 4, 5 ...10, 11, 12 (jolloin lähestytään orkesterilajia, sinfoniaa)
Triosonaatti
-muodostui ehdottomasti tärkeimmäksi lajiksi, sillä se on teksturaalisesti tasapainoisin: käsittää kaksi tasa-arvoista melodiasoitinta (tavallisimmin 2 viulua, myös oboe, nokka- ja poikkihuilu), klaveerisoitin (cembalo, urut), joka vastaa välialueen muhevoittamisesta soinnuin, sekä bassosoitin (viola da gamba, sello, fagotti), joka vahvistaa klaveerin bassoa
-triosonaatti mahdollisti lyyrisen laulavuuden lisäksi polyfonian ja soittimien välisen konsertoivan kilvoittelun
-kantaatti ja kamariduetto olivat paljolti esikuvia soolo- ja triosonaatille
-lisäksi voitiin säveltää sonaatteja/partitoja à 4, sonata à quattro, à 5 jne. aina à 10–12 saakka
-T. Merula oli ensimmäinen, jolla esiintyvät käsitteet sonata chiesa e camera (3. kirja; 1637)
-B. Marini oli ensimmäinen, joka käytännössä teki eron näiden kahden sonaattityypin välillä (op. 22; 1655), sillä hänellä kamarisonaatit sisälsivät tansseja ja kirkkosonaatit olivat 3-osaisia, tempomerkinnöin varustettuja kokonaisuuksia
Pohjois-Italia: Bolognan, Modenan ja Venetsian viulukoulut
Maurizio Cazzati (n. 1620–77)
-Mantovassa, Ferrarassa ja Bergamossa (1641–53); Bolognan San Petroniuksen kirkon kapellimestari 1657–73
-merkittävä opettaja, jonka oppilaita olivat mm. G. B. ja T. A. Vitali
-julkaisi peräti 10 nidettä viulumusiikkia, jolla on bolognalaisen soitinkoulun perustajia
-Canzoni à 3. Doi Violini e Violone, col suo basso continuo. Opera Seconda (Venetsia, 1642): merkittävä sonaatin rakenteellisen kehityksen kannalta, sillä fermaatit, kaksoisviivat, kertausmerkit ja tempomerkinnät (Allegro, Largo, Grave, Adagio) jakavat sonaatit useisiin 'osiin'
-Suonate a due Violini col suo Basso continuo per l'Organo, et un altro à beneplacito per Tiorba ò Violone, Opera XVIII (Bologna, 1659): 12 sonaattia ja 1 capriccio, joissa on henkilönimiotsakkeet ja joista useimmissa on jo 4 osaa tempomerkintöjen kera; mm. "Sonata Settima la Rossella", jonka esitysmerkinnät ovat Adagio–Allegro–Presto–Grave, Presto
-Correnti, e Balletti Per Sonare nella Spinetta Leuto, ò Tiorba; Overo Violino, e Violone, col Secondo Violino à Beneplacito. Opera XXX (Bologna, 1662): 6 sonaattia ym.
-Sonata a due Istromenti cioè Violino, è Violone ... Opera LV (Bologna, n.1670): 12 sonaattia, jotka ovat 3–4-osaisia
-musiikki ei ole niinkään solistista viulismia kuin Fontanalla ja Marinilla, vaan hienostunutta ja muodollisesti organisoitua: Cazzati käyttää paljon imitaatiota ja hän otti johdonmukaisesti käyttöön jäljittelyssä kvinttivastauksen
Marco Uccellini (n. 1603–80)
-Modenasta, jossa n. 1640–55 johti Esten hovin soitinmusiikkia ja kapellia, myöhemmin Parmassa Farnese-suvun palveluksessa
-on modenalaisen viulukoulun perustaja
-9 kirjaa viulumusiikkia (1639–67) sisältävät n. 100 sonaattia, 75 sinfoniaa, 75 correntea, 25 aariaa ym.
-Sonate Correnti, Et Arie Da farsi con diversi Stromenti sì da Camera, come da Chiesa, à uno à due, & à trè. Opera Quarta. (Venetsia, 1645): on kiinnostavin kokoelma sisältäessään 30 sonaattia, 20 correntia ja 15 aariaa
-sonaateissa on syklisiä piirteitä: eri jaksojen teemoissa on yhtäläisyyksiä
-on ollut viuluosuuksien perusteella melkoinen soittaja; musiikissa on lähes Vivaldi-tuisketta
-Aria decima quinta sopra la scatola da gli agghi (Aaria XV melodiasta Neulalaatikko): 5 muunnelmaa 16-tahtisesta suosikkilaulusta
-Sonate over Canzoni da farsi a Violino solo, & basso continuo. Opera Quinta (Venetsia, 1649): läpisävelletystä kohden 4–5-osaista muotoa
Giovanni Legrenzi (1626–90)
-Bergamosta, 1656 Ferraraan, 1665 Venetsiaan, jossa oli P. Markuksen kirkon varakapellimestari 1681, varsinainen 1685–
-julkaisi 5 kirjaa viulumusiikkia (1655–91, viimeinen postuumisti)
-täysbarokin sonaattityylin keskeiset elementit ovat jo näkyvissä musiikissa
-op. 4: Sonate dà Chiesa, dà Camera, Correnti, Balletti, Alemane, E. Sarabande à tre doi Violini, e Violone (Venetsia, 1656); sisältää 6 sonaattia, 6 kamarisonaattia, 6 correntea, 6 ballettoa, 3 sarabandaa ja alemanan; mm. kirkkosonaatti à 3 nro 3 "La Benaglia" sisältää osat Allegro–||: Adagio–Allegro :||–Adagio–Presto[–Adagio] eli 3 suurosaa ja alkaa suosituilla trumpettiaiheilla (à la battaglia); nro 6 "La Pezzoli": osat Largo–||: 3 paria Adagio–Allegro, joissa kukin ääni vuoroin solistina–Adagio–Presto :||–Largo (come primo) eli 3 suurosaa
-op. 8: Sonate à due, tre, cinque, e sei stromenti (Sonaatteja kahdelle, kolmelle, viidelle ja kuudelle soittimelle; 1663), jossa on 16 sonaattia sekä stemmat Violino primolle (diskanttiavaimella), Violino secondolle (diskantti- ja sopraanoavaimella; myös altto- ja tenoriviuluille vastaavilla avaimilla), Violino quartolle (viola da brazzolle bassoavaimella ja tenoriviululle tenoriavaimella), Viola da brazzolle (bassoavaimella; myös violonelle, bassoviululle, ja "Fagotto ò Violone" bassoavaimella); nro 8, "La Bevilaqua" à 3 (2 viulua, violone/viola da brazzo), jossa on osat [Allegro/Fuga–]Adagio–Allegro–Adagio–Presto–Allegro, jossa 4 keskiosaa muodostavat yhden kokonaisuuden, joten 3 suurosaa; nro 13 à 6 "La Buscha" sisältää 4 osaa: [Allegro–]Adagio–[Allegro] [–Adagio, joka on edellisen Adagion karakteria eli ei itsenäinen osa]–Allegro
-sonata à 5, La Cremona (1663): 3/2–Adagio & Presto & Adagio & 6/8[=Giga]–Adagio & Presto [=Fuga]
Legrenzi: La Cremona, s. 1, 3, 5.
Giovanni Battista Vitali (1632–92)
-Cazzatin oppilas, 1658 S. Petronion kapellin jäsen, 1666 Filharmonisen akatemian jäsen, 1673 Bolognan San Rosarion kapellimestari; 1674– Modenassa Este-hovin kapellimestari
-12 opusta viulumusiikkia (1666–92)
-oli suosittu, sillä 5 ensimmäistä julkaisua kokivat lukuisia uudelleenjulkaisuja
-op. 2: Sonate a due violini col suo basso continuo per l'organo (1667), jonka 12:sta sonaatista 3:ssa on 3 osaa, 8:ssa 4 osaa, ja yhdessä 5 osaa; 2:ssa sonaatissa toteutuu tempokaava Grave–Allegro–Largo–Vivace/Allegro
-op. 7:stä lähtien viulumusiikki on julkaisu Modenassa
Giovanni Maria Bononcini (1642–78)
-on Uccellinin, myöhäisen G. B. Vitalin ja Colombin ohella Modenan viulukoulun jäsen
-1673 Modenan katedraalin kapellimestariksi
-julkaisi 9 kirjaa viulumusiikkia (1666–78); 2 ensimmäistä opusta Venetsiassa, loput Bolognassa
-op. 2: Sonata da camera e da ballo à 1. 2. 3. e 4. (1667): 37 tanssikappaletta on jaettu 5:een ryhmään/tanssisarjaan, joiden osia ovat Allemande (A), Balletto (B), Brando (Br), Corente (C), Giga (G), Sarabande (S): I) käsittää 8 tanssia A–S–G–G–C–G–G–G; II) 6 tanssia A–C–B–C–B–C; III) 12 corentea; IV) 3 tanssia Br–C–C; V) 8 tanssia Br–6 Corentea–Aria, Sua Corente
-täytyy muistaa, että tansseissa on olemassa lisäksi jako: da camera (1–2:lle viululle) ja da ballo (useammalle viululle, jolloin on oikeaa tanssimusiikkia); Bononcinin kokoelmassa ryhmät I–III ovat kamari- ja ryhmät IV–V tanssimusiikkia
-koko italialainen soitinmusiikki täytyy jakaa kolmeen osaan: kirkko–, kamari– ja tanssimusiikki; tanssimusiikki on homofonisempaa ja yksinkertaisempaa kuin kamarimusiikki, jossa on enemmän yksityiskohtia, ideat työstetympiä ja osat pidempiä
-op. 5: Sinfonia, Allemande, Correnti, e Sarabande à 5. e 6. col suo Basso Continuo (1671): ensi kertaa Italiassa julkaista 7 sarjaa, joissa on järjestys A–C–S, mikä on epäilemättä omaksuttu Frobergerilta (1649)
-op. 9: Trattenimenti musicali a trè & a quattro Stromenti (Musiikillisia huvituksia kolmelle ja neljälle soittimelle; 1675): 5 kirkkosonaattia, joista nrot 1–2 ovat kaavassa adagio–allegro–adagio–allegro ja nro 4 kaavassa adagio–largo–adagio–allegro (osat on sidottu yhteen samalla motiivilla), 4 kamarisonaattia, jotka koostuvat 4:stä A–C -parista
-tunnetaan 26 viuluteosta, joista suurin osa on käsikirjoituksia (1700 jälkeen syntyneitä)
-yli 100:ssa sonaatin osassa on vain 15 tempomerkintää
-melkein kaikkia kutsutaan ksikirjoituksissa sinfonioiksi, mutta ovat sonaatteja
-mm. "sinfonia" nro 22 sisältää 6 osaa, joissa ei ole mitään esitysmerkintöjä
Giovanni Battista Bassani (n. 1657–1716)
-s. Padovassa, urkurina ja kapellimestarina Ferrarassa (1677–), Bolognassa (1682–3), Ferrarassa (1685–), Bergamossa (1712–)
-julkaisi 2 viulukokoelmaa
-op. 1: Balletti, Correnti, Gighe, e Sarabande à Violino, e Violone, overo Spinetta, con il Secondo Violino à beneplacito (Bologna, 1677): 12 sarjaa kaavalla Balletto–Corrente–Gigha–Sarabanda
-op. 5: Sinfonie à due, e tre Instromenti, con il Basso Continuo per l'Organo (Bologna, 1683): 12 sonaattia 2:lle viululle, bassolle ja b. c.:lle; 3:ssa sonaatissa on 4 osaa (hidas–nopea–hidas–nopea), 8:ssa sonaatissa 5 osaa, yhdessä 7 osaa
Arcangelo Corelli (1653–1713)
-oli viuluvirtuoosi- ja tekniikan kehittäjä, joka opiskeli Bolognassa ja pääsi jo 17-v. Filharmoniseen seuraan (vain Mozart nuorempana, 14-v.), mutta asettui Roomaan viimeistään 1675, jossa hänestä tuli pian johtava viulisti ja toimi mm. kuningatar Kristiinan (n. 1677–84) kamarimuusikkona, sitten kardinaali Pamhilin (1684–), ja kardinaali Pietro Ottobonin (1690–) suojeluksessa
-Corelli oli mukana kaikissa huomattavissa Rooman maallisissa ja kirkollisissa juhlatilanteissa säveltäjänä ja johtajana; hänen esiintymisensä Rooman eri kirkoissa juhlapäiviä tiedetään ajalta 1675–1708
-ei juuri matkustellut, varmuudella Napolissa ja Viterbossa ja ehkä Hannoverissa, mutta musiikki levisi, kun muusikot vierailivat muualta Euroopassa Roomassa ja kun hän alkoi julkaista teoksiaan
-julkaisi vain vähän, sillä halusi teosten olevan täydellisiä: 48 triosonaattia, 12 soolosonaattia ja 12 concerto grossoa:
opus 1: 12 triosonaattia (sonata da chiesa), 1681; omistettu Kristiinalle
opus 2: 11 triosonaattia (sonata da camera) ja chaconne, 1685; omistettu Pamhilille; 1700 mennessä siitä oli ilmestynyt 13 uutta painosta Italian eri kaupungeissa ja myös Antwerpenissä ja Amsterdamissa
opus 3: 12 triosonaattia (sonata da chiesa), 1689; omisti Modenan Este-suvun Francesco II:lle, joka olisi halunnut palkata Corellin, mutta Roomasta ei häntä päästetty
opus 4: 12 triosonaattia (sonata da camera), 1695; omistettu Ottobonille; painettiin uudestaan jopa Pariisia ja Lontoota myöten
opus 5: 12 soolosonaattia (6 sonate da chiesa, 5 sonate de camera, La Folia -variaatiot), 1700; omisti Brandenburgin vaaliruhtinattarelle Berliinissä
opus 6: 12 concerto grossoa (8 da chiesa, 4 da camera); valmisteli 1711 julkaisua, mutta ilmestyi vasta postuumisti 1714, sävelletty 1682–1700
-Corelli oli poikkeuksellinen italialainen säveltäjä, sillä ei tehnyt yhtään vokaalimusiikkia; siirsi laulun idean viululle, viulusta tuli ihmisäänen ekspressiivisyyden kantaja — soolosonaateissa on myös sama virtuoosisuus kuin parhaiden laulajien taiteessa
-sai erilaisia nimityksiä: mm.
"Il nuovo Orfeo dei nostri giorni" (Aikamme uusi Orfeus; Berardi, 1689);
"L'Orfeo dell'Italia per il Violino" (Italian viulu-Orfeus; Muffat, 1701),
"Christoforo Colombo della musica" (Musiikin Kristoffer Kolumbus; Reali, 1709),
"Fürst aller Tonkünstler" (Kaikkien säveltaiteilijoiden ruhtinas; Mattheson, 1713);
"le Divin Corelli" (Taivaallinen Corelli; Bonnet-Bourdelot, 1715)
-Roger North kuvaa soittoa (1725):
-musiikkityylille on ominaista oppinut polyfonisuus, sekvenssien ja pidätysketjujen käyttö, selkeä duurimollitonaalisuus, kromaattisuudesta vapaa diatonisuus, musiikin jotensakin arvokas, juhlava ilme
-tonaalisuus on tyyppiä solaarinen tonaalisuus: lähisävellajit eivät uhkaa toonikan asemaa vaan muodostavat reitin, joka alkaa toonikasta ja päättyy sille; klassisena aikana kehittyi polaarinen tonaalisuus, jossa sävellajit asettuvat dramaattisesti vastakkain
-vakiinnutti kirkkosonaatin tempojärjestyksen (ainakin melkein); kamarisonaatit alkavat preludiolla, jota tanssiosat seuraavat
-kokonaisuus syntyy usein yhdestä pääajatuksesta, jonka aloituksesta jatko kehrätään (Fortspinnung); etualalla on fuugatyyppinen polyfonisuus, kun taas hitaat osat ja tanssit ovat homofonisempia
Soolosonaatit
-op. 5:n soolosonaatit ovat virtuoosisia, täynnä teknisiä keksintöjä, kuten kaksois- ja kolmoisotteita, pitkiä juoksutuksia (passagi), arpeggioita, kadensseja
-6 kirkkosonaattia ovat 5–6-osaisia, 5 kamarisonattia sisältävät preludion lisäksi 3–4 tanssiosaa, myös Adagion, Allegron ja Vivacen; sonaatti VII, osat P–C–S–G, nro X, osat P–A–S–Gavotta–G, nro XI, osat P–Allegro–Adagio–Vivace–Gavotta
-vaikeimpia sävellyksiä on viimeinen La Folia op. 5: 12, josta tehtiin monia muunnelmia (Vitali, Vivaldi, Geminiani jne.)
-etenkin hitaat osat edellyttävät koristelua ja improvisointia; ornamentaatio ei ole barokissa koskaan kuitenkaan vain koristelua, vaan olennainen osa soittajan persoonallista ilmaisua
-niinpä ei ole ihme, jos jo Corellin elinaikana ilmestyi uudelleenjulkaisuja, jotka oli varustettu "Corellin koruilla": Estienne Rogier julkaisi Amsterdamissa 1710 laitoksen, josta luvattiin: "Neljäs painos, johon on liitetty tämän teoksen Adagioja varten korut, jotka on säveltänyt Mr. A. Corelli, niin kuin hän ne soittaa" (composez par Mr A Corelli, comme il les joue); tosin 1716 katalogissa väitetään enää "Niin kuin Corelli halusi ne soitettavan"; saman teki J. Walsh Lontoossa 1711 — joka tapauksessa, vaikkeivat olisikaan autenttiset, heijastelevat ajan esityskäytäntöä
-viulusonaateista otettiin vajaassa 100:ssa vuodessa yli 40 painosta eri puolilla Eurooppaa
-Corellin tekniikka toimi pitkälti lähtökohtana 1700-luvun viulutekniikalle: Veracini kirjoitti Dissertazioni sopra l'opera quinta del Corelli ja Tartinin Arte del arco (Jousen taito) perustuu Corellin X:n soolosonaatin gavotille
-Corellia jäljiteltiin kaikkialla Englantia, Saksaa ja Ranskaa myöten: Italiassa seuraajia Vitali, Caldara, Albinoni, Vivaldi, Veracini, Tartini, Geminiani; Ranskassa Couperin ja monet muut; Saksassa Muffat, Telemann; Englannissa syntyi suoranainen Corelli-kultti John Ravenscroftista alkaen, joka oli myös oppilas
Corelli: sonaatti op. 5/1, osat 1–2
Triosonaatit
-4 kokoelmaa, yhteensä 48 triosonaattia, jotka eivät ole teknisesti varsinaisesti vaikeita, mutta musiikillisesti täysipainoisia
-nopeat osat ovat usein fugatoja
-op. 1: kaksi 3-osaista sonaattia (Nopea–Hidas–Nopea; N–H–N); 9 neliosaista, joista 4 on kaavassa H–N–H–N, loput muita, jopa H–H–H–N; yksi viisiosainen H–N–N–H–N
-op. 2: kaksi sonaattia kaavassa A–C–G, kolme Preludi–A–S/C–Gavotta; 8 sonaattia alkaa preludilla; 2:ssa sonaatissa 3.:na osana on Grave/Adagio; viimeinen sonaatti on Ciacona ja 30 muunnelmaa bassosta g–fis–e–H–c–d–G
-op. 3: yksi 5-osainen sonaatti, muut 4-osaisia, joista 8 kaavassa on H–N–H–N; muita ovat H–N–N–N, N–H–N–N ja N–N–H-N
Corelli: triosonaatti op. 3/2, Grave–Allegro–Adagio–Allegro
-op. 4: jokaisessa sarjassa on eri rakenne, aineksina P, A, C, G, S, Gavotta, joskus Adagio/Grave; kaikki alkavat preludilla
Giuseppe Torelli (1658–1709)
-s. Veronassa, opiskeli ehkä Bolognassa, jossa pääsi 1684 jäseneksi Filharmoniseen akatemiaan, 1686 S. Petronion kapellissa; 1698–1700 Augsburgissa, Wienissä ja Ansbachissa; palasi 1701 Bolognaan
-julkaisi jousimusiikkia 5 opusta, joista ensimmäinen on triosonaatteja
-op. 1: Sonate à tre Stromenti con il Basso Continuo (1686): 10 sonaattia, joissa on osia 3–6; 3 sonaatissa on tempokava H–N–H–N; nopeat osat ovat ankaria fuugia
Antonio Veracini (1659–1733)
-s. Firenzessä, jossa vietti koko ikänsä
-op. 1: triosonaatteja (Firenze, 1692): 10 sonaattia, joista 6:ssa kaava H–N–H–N
-op. 2: soolosonatteja viululle ja cembalolle/violonelle (1694); 10 sonaattia, jotka 3–5-osaisia; 6 kaavassa H–N–H–N
-op. 3: Sonate da camera a due, Violino, e Violone, ò Archileuto, col Basso per il Cimbalo: 10 sonaattia, jotka kaikki ovat kaavassa H–N–H–N; kamarisonaattinimitys Veracinilla tarkoittaa sitä, että säestetään cembalolla, vaikka ovatkin rakenteeltaan kirkkosonaatteja
Tomaso Antonio Vitali (1663–1745)
-G. B. Vitalin poika, Cazzatin oppilas Bolognassa, kunnes meni isänsä mukana Modenaan 1674; pääsi 12-v. hovimuusikoksi, myöhemmin kapellimestariksi
-op. 1: triosonaatteja 12 sellon ja continuon kera (1693); 8 kaavassa H–N–H–N, loput 5–6-osaisia; finaalit ovat kaksois- tai kolmoisfuugia
-op. 2: triosonaatteja pelkän continuon kera (1693)
-op. 3: Sonate da camera a trè, due Violini, e Violone (1695) eli 12 sonaattia, lähinnä tanssisarjoja, ilman klaveerisäestystä!: loi modenalaisen tradition, jossa syntyi myös jousikvartettoja (Colombi, 1688) ja lisää jousitrioja (G. M. Bononcini, 1698)
-temaattinen yhteys osien välillä on jo havaittavissa
-"Vitalin Chaconne" ei todennäköisesti ole hänen säveltämänsä
Antonio Caldara (n. 1670–1736)
-op. 1: Suonate a trè, due Violini, con Violoncello, e parte per l'Organo (Venetsia, 1693): 12 kirkkosonaattia, joista 10 on kaavassa H-N–H–N; nopeat osat ovat 3-äänisiä fuugia 5–6:n teemaläpiviennin kera; hitaat osat ovat ekspressiivisiä
-op. 2: Suonate da Camera a Due Violini, con il Basso Continuo (Venetsia, 1699): sisältää 11 sarjamuotoista sonaattia ja Chiaconan (40 variaatiota)
-Caldaralla on enemmän imitaatiota kuin Corellilla
Giovanni Bononcini (1670–1747)
-paitsi aikansa parhaita laulusäveltäjiä Bononcini oli sellisti, joka soitti Wienissä keisari Leopold I:n orkesterissa 1697–1712 isoa palkkaa vastaan (5000 floriinia vuodessa)
-9 opusta soitinmusiikkia
-op. 1: Trattenimenti da camera a tre, due Violini, e Violone, con il basso continuo per il Cimbalo (Bologna, 1685); 12 sonaattia, osat Adagio–Balletto–Giga/Corrente–Sarabanda
-op. 3 ja op. 5 (1685, 1687) ovat otsakkeiltaan sinfonioita, edellinen à 5–8, jälkimmäinen à 4, mutta ovat taas sonaateja (12 + 12); op. 3 sisältää 4 sonaattia 1–2:lle trumpetille; op. 5 on Sinfonie da chiesa a quattro (2 viulua, altto, sello ja b. c.)
-op. 6: 12 kirkkosonaattia, Sinfonie à due strumenti, Violino, e Violoncello, col Basso Continuo per l'Organo (1687)
-XII Sonatas for the Chamber, 2 viulua, b.c. (Lontoo, 1732); triosonaatteja, 4-osaisia
-Six Solos for two Violoncellos (Lontoo, 1748); joukossa myös sonaatti sellolle ja continuolle, a-molli, tempokaavassa andante–allegro–menuetti I–II
Tomaso Albinoni (1671–1750)
-eli Venetsiassa pääosin, paitsi Firenzessä 1703 ja Müchenissä 1722
-oopperoiden, aarioiden ja kantaattien lisäksi 9 painettua soitinmusiikkikokoelmaa (1694–1722) ja käsikirjoituksia
-op. 1: triosonaatteja (2 viulua, sello ja b. c.) (Venetsia, 1694), joista 12 sonaattia ovat da chiesa -tyyppiä ja kaikki tempokaavassa H–N–H–N, joten kirkkosonaatti on kehityksensä päätepisteessä
-op. 4: kuusi kirkkosonaattia (Amsterdam, 1708) viululle, sellolle ja b. c.:lle; ovat 4-osaisia H–N–H–N, mutta nopeat osat tanssillisia; nro 5:n 4. osa Presto on perpetuo mobile; nrot 3 ja 5 ovat elegantteja, nro 6 paras
-op. 6: Trattenimenti armonici per camera; divisi in dodici sonate à violino, violone e cembalo (Amsterdam, n. 1711); sonaatit ovat 4-osaisia ja kirkkosonaatin näköisiä, vaikka osilla vahva tanssiluonne (A, C, G)
Evaristo Felice dall' Abaco (1675–1742)
-veronalainen, joka opettajia olivat bolognalaiset Torelli ja T. Vitali
-musiikissa on lyyristä suloutta ja hienostunutta eloisuutta
-toimi Baijerin hovissa kamarisellistina
-op. 1 ja 4 ovat soolosonaatteja, joissa tanssit ja abstraktit osat ovat sekaisin
Nicola Porpora (1686–1768)
-julkaisi ainoan sonaattiopuksensa Wienissä: Sonate XII: di Violino, e Basso (1754); ovat 3–4-osaisia kirkkosonaatteja, joissa usein 2.:na osana on fuuga
Francesco Maria Veracini (1690–1768)
-s. Firenzessä; Antonio V. oli setä, joka opetti häntä alussa
-1711 Venetsiaan, 1714 Alppien yli Lontooseen, Düsseldorfiin ja asettui Dresdeniin (1717–23), jossa maksettiin hyvin; ennen lähtöä Italiaan, jossa oli 1723–33, heittäytyi ikkunasta ulos hulluuden puuskassa; 1733 taas Lontooseen, jossa oli 1745 asti; palatessaan lopullisesti Italiaan, jossa johti musiikkia Firenzen kahdessa kirkossa kuolemaansa saakka, joutui Kanaalissa haaksirikkoon ja menetti kaksi Stainer-viuluaan
-Burneyn mukaan Veracini oli Tartinin ohella viulun suurin mestari: jos Tartini oli vaatimaton ja onnellinen unohdettuna, Veracini oli turhamainen ja sanoi, että "oli vain yksi Jumala, ja yksi Veracini"
-4 kokoelmaa soolosonaatteja, joista 2 julkaistiin elinaikana
-12 Sonate a Violino, o Flauto solo, e Basso (Dresden, KK)
-12 Sonate a violino solo, e basso, op. 1 (Dresden, 1721): helpohkoja
-Dissertazioni: perustuvat Corellin op. V:lle, mutta kunnianosoituksen sijaan ovat niitä parantelevia, kriittisiä sovituksia
-12 Sonate accademiche, op. 2 (Firenze/Lontoo, 1744): otsake merkitsee sitä, että ne on tarkoitettu esitettäviksi musiikkiakatemioissa eli yksityiskonserteissa ja sisältävät akateemisina näytteinä kontrapuntisen capriccio-osan; musiikki ei ole kovin uudenaikaista, sillä käyttää kaksoisotteita ja nopeita passaggioita, muttei sisällä kovin paljon korkeita asemia tai cantabile-linjoja; ovat 4–5-osaisia modernin 2–3-osaisen sijaan ja sekoittavat tanssiosia ja abstrakteja osia; viimeinen sonaatti sisältää sekä passacaglian että ciacconan, joissa Veracini lienee ensimmäinen säveltäjä, joka tekee eron basso- ja sointuostinatojen välillä; sonaatti 2 sisältää Dresdenin muistoina osat Polonese–Largo–Capriccio–Aria schiavona (Slaavilainen laulu)–Giga; sonaatissa nro 4 osa "Cotillio" ja nro 9 "Scozzesse" ovat Lontoon-muistoja
Francesco Geminiani (1687–1762)
-s. Luccassa ja opiskeli Roomassa Corellin johdolla
-koristeli Corellin tapaan, ja hitaiden osien soittoa pidettiin "herkkänä ja pateettisena" (Hawkins); Tartinin mukaan oli "furibondo" (raivopää)
-musiikki on toki Corellia kehittyneempää rytmisesti sekä melodis-harmonisesti ja teknisesti vaikempaa; häntä pidettiin Veraciniakin taitavampana soittajana
-muutti 1714 Lontooseen, jossa menestyi viuluvirtuoosina ja eli mesenaattien ja oppilaiden avulla; vieraili sieltä Ranskassa ja Hollannissa
-The Art of Playing on the Violin op. 9 (1751) on luultavasti ensimmäinen viulunsoiton opaskirja, jossa annetaan teknisiä ja musiikillisia ohjeita: ilmaisuvoimainen ja hyvän maun mukainen soitto syntyy voimavaihteluiden, korujen ja vibraton oikeasta käytöstä; kokoelmassa on lisäksi 12 sävellystä; esipuhe alkaa sanoin:
-julkaisi myös Corellin op. V:n sonaatit sovituksina concerto grossoiksi op. 2–3 (1726–27)
-op. 4: 12 sonaattia viululle ja continuolle (1739); ovat virtuoosisonaatteja; ulottuvuus ylös a3:een, nopeita kuvioita ja isoja hyppyjä
-op. 5: 6 sellosonaattia (1746), jotka ovat olemassa myös sovitettuina viululle ja cembalolle
Carlo Tessarini (n. 1690–n. 1766)
-soitti Venetsiassa P. Markuksen orkesterissa n. 1720; toimi 1731–44 ja 1750–57 Urbinon katedraalin kapellimestarina; esiintyi solistina Pariisissa, Amsterdamissa ja ehkä Lontoossa
-20 julkaistua opusta sisältävät viulu- ja triosonaatteja
-op. 1 ja 3 ovat soolosonaatteja; op. 1 (Venetsia, 1729) sisältää 12 sonaattia
-op. 6 (Pariisi, n. 1744) sisältää 6 triosonaattia ja op. 9 (Pariisi, n. 1747) sisältää 6 kamari- ja kirkkotriosonaattia
-op. 8: 6 sooloviulusonaattia (Pariisi n. 1747)
Giuseppe Tartini (1692–1770)
-s. nykyisessä Sloveniassa ja opiskeli ensin papiksi, kunnes legendan mukaan kuultuaan Venetsiassa 1716 F. Veracinin soittoa päätti ryhtyä ammattiviulistiksi
-Venetsian ja Prahan käyntien ohella toimi loppuikänsä 1721– Padovan P. Antonion kirkon konserttimestarina (Capo di concerto)
-n. 1740 sai käsivamman, ehkä miekkailusta, jonka jälkeen omistautui säveltämiselle, opettamiselle (oppilaita mm. Nardini, Pugnani, J. G. Graun) ja tutkielmien kirjoittamiselle
-sävelsi n. 135 viulusonaattia continuon kera, n. 30 ilman continuoa (n. 1745–60) ja n. 40 triosonaattia (n. 1745–49)
-12 Sonate e una pastorale (Amsterdam, 1732): sonaatti nro 10 Didone Abbandonata, g-molli, nimitys 1800-luvulta; "Pastoraali"-sonaatti scordaturan kera
-"Paholaistrilli"-sonaatti (1745?): nimitys ilmestyi n. 30 v. Tartinin kuoleman jälkeen, mikä tuntuu todennäköiseltä Tartinin lempeän luonteen vuoksi
-sonaatit ovat pääosin 3-osaisia: hidas–nopea–kohtuullinen
-sanoi kirjeessä (1750): "Pikku sonaateissani sooloviululle on basso-osuus tavan vuoksi (per ceremonia). Itse soitan niitä ilman bassoa, ja se on todellinen tarkoitukseni." — mikä siis koskee halutessa mitä tahansa sonaattia, koska usein bassot ovat vain häthätää sooloääntä tukevia
-26 "pientä" sonaattia viululle (ja sellolle) (1745–70): nrot 1–14 sisältävät sellostemman, nrot 17 ja 19 osin, muissa bassoviivasto on jätetty tyhjäksi
-L'arte de arco (Jousen taito): 50 variaatiota Corellin gavotista op. 5 nro 10 vaativat melkoista taituriutta hieman Paganinia ennakoiden
-sävellyksillä on usein runollisia otsakkeita (Petrarca, Tasso, Metastasio), mutta piti ne enimmäkseen omana tietonaan
-käytti musiikissaan kansanlauluja ja venetsialaisia gondolilauluja
Pietro Antonio Locatelli (1695–1764)
-Corellin oppilas, jonka viulumusiikki sisältää paljon kaksoisotteita, korkeissa asemissa soittoa (16., jopa 22. asema), ja on vaikeinta viulumusiikkia ennen Paganinia (Biberin ohella?)
-s. Bergamossa, opintojen ja konsertoinnin jälkeen kamarivirtuoosiksi Mantovan hoviin 1725; asettui 1729 Amsterdamiin loppuiäkseen
-soittoa verrattiin maanjäristykseen ("soitti niin hurjana viuluaan, että hänen täytyy kuluttaa niitä muutama tusina vuodessa") ja häntä kutsuttiin myöhemmin "1700-luvun Paganiniksi" (Marburg)
-sävellyksiä pidettiin italialaisesta musiikista edistyksellisimpinä: op. 6:n sonaatit ovat 3-osaisia ja harvinaisissa sävellajeissa (H, E, Es, f); harmoninen rytmi on niissä hidastunut ja galantti tyyli tuntuvilla
-sävelsi myös huilulle, joka oli varsinaisesti ranskalaisten ja englantilaisten soitin; tosin myös Vivaldi kirjoitti huilulle
-op. 2: 12 Sonate à Flauto Traversiere Solo è Basso (Amsterdam, 1732); 3–4-osaisia poikkihuilusonaatteja, melodisesti ilmeikkäitä ja taiturillisia teoksia
-op.3: L’arte del violino (1733) sisältää 12 huippuvaikeaa viulukonserttoa, jonka osina on myös 24 kadenssimaista capricciota, joita soitetaan tosin nykyään myös erillisinä harjoituksina
-op. 5: 6 sonaattia à 3, 2:lle viululle/huilulle ja continuolle (Amsterdam, 1736)
-op. 6: 12 sonate da camera, viulu ja b.c. (Amsterdam, 1737); ovat parhaita teoksia; enimmäkseen 3-osaisia kaavassa hidas–nopea–kohtuullinen/menuetti variaatioineen; nro 12:ssa on 5 osaa ja viimeinen on "Capriccio prova nell' intonatione"
Locatelli: sonaatti op. 6/2, 1. osa; op. 6/12, 5. osa
-op. 8: 10 sonaattia (Amsterdam, 1744): 6 soolosonaattia ja 4 triosonaattia; pyrkimys siirtyä pois sekä fugatoista että tansseista kohden neutraalia sonaattia; 6:sta soolosonaatista jo 4 on 3-osaisessa kaavassa; nro 6:ssa osat ovat Adagio–Allegro–Aria di Minueto, jonka 8 variaatiota ovat kokoelman viulistinen huipennus; triosonaatit eivät olleet enää kovin muodissa, ovat 3–5-osaisia
Soolo- ja yhtyesonaatti Italian ulkopuolella
-italialaista sonaatti- ja triosonaattityyliä jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa
-saksankieliset maat olivat luonnollisia vaikutusalueita, jo yhteisestä historiasta käsin (saksalais-roomalainen keisarikunta) ja lisäksi katolisen Itävallan ja etelä-Saksan sekä pohjois-Italian hovit/kaupungit olivat tiiviissä yhteistyössä keskenään maantieteellisen läheisyyden takia
-Englantiin vaikutteet tulivat melko nopsaan paitsi matkaavien muusikoiden toimesta myös melkoisen julkaisuaktiviteetin ansiosta Kanaalin molemmin puolin (Lontoon ja Amsterdamin musiikkikustantajat)
-Ranskaan vaikutteet tihkuivat vähitellen yksittäisten ranskalaissäveltäjien Italian-vierailujen sekä siviilirohkeuden ansiosta, niin että 1700 paikkeilla italialainen tyyli oli jo lyönyt itsensä läpi sielläkin, loopullisesti toki vasta 1720–30-luvuilla, jolloin se osin korvasi ranskalaisuuden
SAKSA, ITÄVALTA
-varhaista sonaattityyliä toivat Wieniin F. Turini ja Buonamente, Neuburgiin ja Düsseldorfiin B. Marini, Dresdeniin C. Farina
-Giovanni Valentini (k. 1649): tuli Wienin hoviin 1614; sävelsi 4–5-äänisiä sonaatteja erilaisille soitinyhdistelmille venetsialaiseen tyyliin
-Antonio Bertali (1605–69): veronalaissyntyinen viulisti, joka oli Wienissä 1623–; sävelsi sonaatteja myös à 3–4; 2 postuumia kokoelmaa Prothimia suavissima sive Duodena Prima ja Secunda (1672), joissa molemmissa on 12 sonaattia, mutta enimmäkseen useammalle äänelle à 5–6, 8, jopa à 13–18; tarkoitettu enemmän juhla- kuin kamarimusiikiksi
-Johann Staden (1581–1634), Nürnbergin urkuri ja hänen oppilaansa Johann Erasmus Kindermann (1616–55) ovat ensimmäiset saksalaiset barokkisonaattisäveltäjät
-Westfalenin rauhan 1648 jälkeen saksalaisella alueella alkoi olla enemmän syntyperäisiä sonaattisäveltäjiä ja myös musiikin painaminen lisääntyi huomattavasti
Giovanni Antonio Pandolfi (fl. 1660–69)
-s. 1620–34 välillä Umbriassa ja sai koulutuksensa Perugiassa
-muutti 1652 Innsbruckiin Habsburgien arkkiherttuan hoviin, jossa ilmeisesti tutustui Cestiin ja jossa A. Melani oli kapellimestarina, A. Castelli hoviurkurina ja A. M. Viviani kamariyhtyeen johtajana
-omisti heille samoin kuin hovin neljälle kastraatille opukset 3 ja 4, jotka molemmat on otsakoitu 6 Sonate à Violino solo, per Chiese e Camera (Innsbruck, 1660); tällä kokoelmallaan Pandolfi on itävaltalais-saksalaisen viulukoulun perustaja ja kummisetä: Schmelzer, Biber, Walther ja Westhoff seurasivat mallia omissa julkaisuissaan ja englantilaisen gambistin, William Youngin (k. 1671), mukana Pandolfin musiikki joutui aikanaan myös Englannin hoviin sekä myös nuoren Purcellin käyttöön, joka löysi sonaatista nro 2, "La Cesta" (Cestin mukaan) hurjan, kromaattisen groundin
-op. 3–4: historiallisen merkityksen lisäksi ovat loistavaa musiikkia viulistisessa taituriudessaan sekä ennakolta arvaamattomassa etenemisessään; emme tiedä sonaattien omistuksista tosin, onko ne tarkoitettu muotokuviksi, karikatyyreiksi, ylistyksiksi vaiko satiireiksi; monet sonaatit loppuvat oudosti kesken, mm. op. 3/4 "La Castella" (hoviurkurin mukaan), jossa ensin on nopea jakso, sitten chaconne/passacaglia (bassosta d–cis–h–a) ja lopuksi Adagio-taite; kastraatti Clemente Antonille omistettu sonaatti op. 3/5 "La Clemente" on tosi hurja ja varmaan kuvaa miehen vokaalitaidetta
-op. 4: nro 1 "La Bernabea", osat Adagio–Allegro–Presto–Allegro–Adagissimo–Allegro–Allegro; nro 6, "La Vinciolina", ainoa joka omistettu naiselle (Teodora Vincioli) ja jossa on 5 Adagio-osaa ennen päätös-Allegroa, mikä puhunee selvää kieltä
-1662 Pandolfi arkkiherttuan kuoleman jälkeen ilmeisesti siirtyi Messinaan ja julkaisi vielä kokoelman Sonate cioè Balletti, Sarabande, Correnti, Passacagli, Capricietti, & una Trombetta a uno e dui Violini con la terza parta della Viola a beneplacito (Rooma, 1669): 18 teosta, joista 6 triosonaattia (2 viulua, basso ja b.c.), 8 duosonaattia (2 viulua ja b.c.), 4 viulusonaattia (viulu ja b.c.)
Johann Rosenmüller (n.1619–84)
-opiskeli Leipzigissa, pakeni vankilasta, jonne oli joutunut homoseksuaalisuuden takia, 1655 Hampuriin ja edelleen Venetsiaan, josta palasi 1674 Wolfenbütteliin
-11 Sonate da camera à 5 (Venetsia, 1667; Nürnberg 1670): oli ensimmäinen merkittävä saksalainen kamarisonaatti/sarja-julkaisu; omistettu Braunschweigin herttualle; ovat saksalaisia 5-äänisyydessään, italialaisia kamarisonaattimuodossaan, jossa sonaatti alkaa sinfonialla ja saa seurakseen tansseja (Sinfonia–A–C–Ballo–S)
-12 Sonate à 2. 3. 4. è 5. stromenti, da arco & altri (1682): on enemmän italialainen tyyliltään, sektiot ovat laajentuneita, ne on varustettu tempomerkinnöin ja sisältävät enemmän passaggioita; kokonaisuus on aikansa hienoimpia
Johann Heinrich Schmelzer (1623–80)
-ensimmäinen merkittävä itävaltalainen viulusäveltäjä, joka pääsi hoviorkesteriin virallisesti 1649 ja 1658 oli soitinmusiikin johtaja, 1671 hovin varakapellimestari, 1679 ensimmäinen kapellimestari, mutta kuoli ruttoon
-Schmelzeriä pidettiin jo 1660 "kuuluisana ja lähes arvostettavimpana viulistina kaikkialla Euroopassa"
-musiikissa on kuultavissa kosolti kansanmusiikkivaikutteita (mustalaismusiikkiakin), sillä kasvoi sotaleireissä isänsä ammatin vuoksi
-julkaisi 3 merkittävää kokoelmaa viulumusiikkia
-12 Duodena selectarum sonatorum (Nürnberg, 1659): 12 triosonaattia 2:lle viululle, gamballe ja b.c.:lle: ovat 3–5-jaksoisia triosonaatteja, joista puuttuu enimmäkseen esitysmerkinnät; imitoivaa tyyliä ja myös virtuoosista dialogia viulujen kesken; kolmenlaisia tekstuuriratkaisuja: a) 2 viulua ovat solistisia, b) viulu ja gamba ovat solistisia, c) kaikki kolme ovat tasaveroisesti äänessä
-Sacro-profanus concentus musicus (Kirkollis-maallisia musiikkisopusointuja; Nürnberg, 1662): 12 sonaattia à 2–8 sekä continuo; sisältää sekä sooloja että monikuoroisuutta; on sekä vanhanaikaista venetsialaiskaiuissaan että konserttoon kurkottavaa; sonaatit ovat jälleen monijaksoisia kokonaisuuksia vähin tempo-ohjein
-6 Sonatae unarum fidium (Sonaatteja yhdelle viululle; Nürnberg, 1664) viululle ja continuolle; on ensimmäinen saksalaisen alueen säveltäjän vastaava julkaisu, jolle malli löytyi Pandolfilta; lyhyitä, kontrastoivia jaksoja ja variaatiota; ennen kaikkea virtuoosimusiikkia viululle (Pandolfin ja Uccelinin vaikutus), nopeita juoksutuksia, asteikkokulkuja ja arpeggioja läpi sävelalueen, kaksoisotteita ja scordaturaa vähän
-sonaatti "Cucù": käsikirjoituksena säilynyt suosikkimusiikki
-"Polnische Sackpfeiffen" (Puolalainen säkkipilli; 1665): käsikirjoituksena säilynyt karakterikappale; muistuttaa vähän kaustislaista musiikkiakin
-Balletto à 4 "Fechtschule" G (Miekkailukoulubaletti, 1668): osat Aria 1–2–Sarabande–Courente–Fechtschule–Bader Aria; eli on tanssisarja
HEINRICH IGNAZ FRANZ BIBER (1644–1704)
-böömiläissyntyinen viulistisäveltäjä, joka oli mahdollisesti aikansa etevin viulisti; teki monia keksintöjä: mm. monimutkaiset scordaturat, 7 asemaa, Bartók-pizzicato, paperi kielten alle
-Salzburgin hovikapelliin 1670/71, jossa myös hovisäveltäjä, 1679 varakapellimestari ja 1684 hovikapellimestari; aateloitiin 1690; vietti Salzburgissa loppuikänsä ja omisti teoksensa arkkipiispoille (vrt. Mozart)
-Burneyn mielestä 100 v. myöhemmin "viime vuosisadan kaikista viulisteista Biber näyttää olleen paras, ja hänen soolonsa ovat vaikeimpia ja kekseliäämpiä kuin missään muussa musiikissa samalta ajalta"
-sävelsi myös mainiota ohjelmamusiikkia: eläinmusiikkia, sotamusiikkia
-julkaisi useita kokoelmia, jotka tekivät hänen musiikkinsa tunnetuksi myös Ranskassa ja Italiassa; ei itse ilmeisesti konsertoinut juuri lainkaan
Musiikki
-Sonata à 7 (1668), 6:lle trumpetille, patarummuille ja uruille
-Sonata violino solo representativa (1669): [Sonata]/Allegro–Nachtigall–Cucu–Der Frosch–Allegro: Die Henne. Der Hahn–Die Wachtel–Die Katz–Musketier Marsch[–Allemande]
-Sonata à 6 die Pauern-Kirchfahrt genannt (Ns. Talonpoikien kirkkomatka -sonaatti; 1673): osat Sonata. Adagio–Presto–Die Pauern-Kirchfahrt–Adagio–Aria
-Battalia à 10 (1673):
Sonata. Allegro–
Allegro: Die liederliche Gesellschaft von allerley Humor–
Presto–
Der marsch–
Presto–
Aria–
Allegro: Die Schlacht–
Adagio… Lamento der Verwundten Musquetirer
— pursuaa huumoria ja erikoisia efektejä
-Sonata S. Polycarpi à 9 (1673) 8:lle trumpetille, patarummuille, continuolle
-15 Mysteeri/Rosenkranz-sonaattia Jeesuksen elämästä "zur Verherrlichung von 15 Mysterien aus dem Leben Mariae" sekä soolopassacaglia, joka on Bachin chaconnen edeltäjä, muodostavat kokonaisuuden (n. 1674); jäivät painamatta, vaikka on tekijänsä ehkä merkittävin saavutus; sonaattien scordaturat ovat mielenkiintoisia ja tekevät esittämisen hankalaksi: nro 2 a–e–a–e; nro 3 h–fis–h–d; nro 4 a–d–a–d; nro 5 a-e–a–cis; nro 6 as–es–g–d; nro 7 c–f–a–c; nro 8 d–f–b–d; nro 9 c–e–a–e; nro 10 g–d–a–d; nro 11 g–d–g–d; nro 12 c–e–g–c; nro 13 a–e–cis–e; nro 14 a–e–a–d; nro 15 g–c–gd; viritykset liittyvät affekteihin kussakin Jeesuksen elämän vaiheessa; rakenteeltaan sonaatit ovat enimmäkseen 3–5-osaisia kamarisonaatteja; päätös-passacagliassa on 65 muunnelmaa bassoaiheesta g–f–es–d
-Sonatae tam aris quam aulis servientes, à 5, 6, 8 (Sonaatteja niin kirkon kuin hovinkin palvelukseen; Salzburg, 1676); 12 yhtyesonaattia joko pelkästään jousille tai 1–2:n trumpetin kera; ovat kirkkosonaatteja, jaksoja 1–11; malli Schmelzeriltä (1662)
-Sonatae, Violino solo (Nürnberg, 1681); viululle ja continuolle 8 sonaattia; nro 4:ssä viritys a–e–a–d, nro 6:ssa g–d–a–d; ovat jo hillittömiä virtuoosisuudessaan; varhaisia kamarisonaatteja (tanssiosia, aarioita, adagioja, allegroja sekaisin); sonaatin I osat [Preludi-]Adagio–Presto–Variatio (I–IV–V–I-sointukulkuun)–Finale/Presto; sonaatissa VIII osat [Sonata–]Aria–Sarabanda–Allegro[–Gigue]
-Mensa sonora, seu musica instrumentalis (Soiva pöytä tahi soitinmusiikkia; Salzburg 1680); 6 kamarisonaattia viululle, 2:lle alttoviululle, violonelle ja cembalolle; sisältävät lähinnä tanssiosia
-Ficidium sacro-profanum (n. 1683): 12 sonaattia 1–2:lle viululle, 2:lle alttoviululle ja continuolle; sävellykset ovat kirkkosonaattityyppiä, vaikka ne on taas tarkoitettu sekä kirkkoon että hoviin
-Harmonia artificiosa–ariosa (Salzburg, 1696; Nürnberg 1712); 7 partitaa (on erityisesti itävaltalais-saksalaisen soitinmusiikin laji) 2:lle viululle tai viululle ja alttoviululle tai 2:lle viola d'amorelle sekä continuolle; ovat 3–7-osaisia kamarisonaatteja; partita III: Praeludium. Allegro–Allamande–Amener.Presto–Balletto–Gigue–Ciacona. Canon in unisono; myös harvinaisempia tansseja (Canario, Polcinello, Trezza)
-sonaatti "La Pastorella"
-sävelsi lisäksi serenadi- ja balettimusiikkia
-syntyi skottilaisista vanhemmista Savoyssa; opiskeli Lullyn johdolla 1663-69 ja toi ranskalaisen tyylin Saksaan; 1671 Strassbourgin katedraalin urkuri; sodan takia pakeni Baijeriin 1674, Wieniin ja Prahaan (1677); 1678 Salzburgin arkkipiispan urkuriksi ja kamarimuusikoksi
-tutustui myös Corellin tyyliin Italiassa 1681–82, kun oli Pasquinin oppilaana, ja sävelsi Italiassa ensimmäisen sonaattikokoelmansa
-1687 kuoli Salzburgin arkkipiispa, ja Muffat siirtyi 1690 Passaun piispan kapellimestariksi loppuiäkseen
-Armonico Tributo (Harmonian kunnianosoitus; Salzburg, 1682): 5 sonaattia 2:lle viululle, 2:lle alttoviululle ja continuolle; on siten ensimmäisiä yhdistettyjen makujen edustajia, sillä ranskalaisten tanssien ohella sisältää italialaisia grave- ja adagio-jaksoja sekä kontrapunktisia ja konsertoivia allegroja; mm. sonaatti III: Sonata (Grave, Allegro)–Corrente–Adagio–Gavotta–Rondeau; sonaatti V: Allemanda (Grave)–Adagio–Fuga–Adagio–Passacaglia (Grave; jossa 24 muunnelmaa)
-vain yksi viulusonaatti continuon kera (1677)
Muita saksalaisen alueen sonaattisäveltäjiä
-Johann Adam Reinken (1623–1722): Hortus musicus (Musiikkitarha; Hampuri, 1688): 6 kamarisonaattia 2:lle viululle, basolle ja continuolle, joissa avaus-Sonataa seuraa tanssiosia; Bach sovitti niitä klaveerisonaateiksi
-Clamor Heinrich Abel (1634–96), kuuluisa lapsenlapsi gambisti K. F. Abel; julkaisi 3 kokoelmaa (Frankfurt, 1674–77), yhteensä 162 kappaletta à 4, joissa on avaussonaatteja ja niitä seuraavia tansseja
-Dietrich Buxtehude (n. 1637–1707): julkaisi 3 kokoelmaa sonaatteja, joista ensimmäinen, viululle ja bassolle, (Lyypekki, 1684) on kadonnut; op. 1–2 (Hampuri, 1696) sisältävät 14 sonaattia viululle, bassolle ja continuolle, osia sonaateissa on 3–13, yleensä 5–8
-Johann Pachelbel (1653–1706): Musikalische Ergötzung (Musiikillinen mielenvirkistys; Nürnberg, 1691), jossa on 6 sonaattia/partitaa 2:lle viululle ja continuolle; alkavat sonaatilla/sonatiinilla ja jatkuvat tanssisarjoina
-Johann Jakob Walther (n. 1650–1717); pidettiin eräänä Saksan parhaana viulistina, lähes Biberin veroisena; Scherzi da violino solo (1676), 8 sonaattia ja 4 muuta teosta sooloviululle ja continuolle, joukossa mm. Sonata "Imitatione de Cuccu"; Hortus chelicus (Lyyratarhanen; 1688), 28 lyhyempää teosta, passacaglioita, arioita, suiteja
Walther, J. J.: Aria g
-Johann Paul Westhoff (1656–1705): jätti vain soolomusiikkia: suiten, joka on ensimmäinen säestyksetön sarja Biberin ohella, ja sonaatin "La guerra", jonka lisänimi on Ludvig XIV:ltä ja jossa on 9 osaa (Pariisi, 1682) sekä 6 viulusonaattia (Dresden, 1694)
-Philipp Heinrich Erlebach (1657–1714): Rudolstadtin kapellimestari; sävelsi vähintään 62 sonaattia à 2–13, mutta säilynyt on vain 6 sonaatin kokoelma (Nuürnberg, 1694), joka on kamarisonaattityyppinen, sonaateissa osia on 7–8
-Johannes Schenck (n. 1660–1712 jälk.): Amsterdamissa syntynyt gambisti, joka oli Düsseldorfin hovimuusikko n. 1696–: op. 8 Le Nymphe di Rheno (Reinin nymfit; Amsterdam, 1697–1706) sisältää 12 kamarisonaattia/suitea 2:lle gamballe tai gamballe ja continuolle, joissa yhdistää italialaista, ranskalaista ja saksalaista tyyliä; op. 9 L'Echo du Danube (Tonavan kaiku, ennen 1706) sisältää 6 sonaattia, osa soologamballe, osa säestyksen kera
-Johann Joseph Fux (n. 1660–1741): tunnetaan lähes 100 soitinteosta; n. 35 kirkkosonaattia, jotka ovat 3–4-äänisiä ns. "graduaalisonaatteja" (niitä soitettiin epistolan ja evakeliumin välissä, kun pappi lateli graduaalin jälkeisen rukouksen); ovat usein tyyppiä preludi ja fuuga ja adagio-päätös eli Corellin kirkkosonaatin katkaistu muoto
-Jan Dismas Zelenka (1679–1745): 6 Sonate a due Hautbois et Basson con due bassi obligati (n. 1715/6), jotka ovat 4-osaisia kirkkosonaatteja (nrossa 5 on vain 3 osaa) tempokaavassa H–N–H–N
-Johann David Heinichen (1683–1729): n. 25 sonaattia, soolo- ja triosonaatteja; osien määrä 2–7, eniten 4-osaisia (H–N–H–N)
-Johann Georg Pisendel (1687–1755): Dresdenissä 1712–; säilynyt säestämätön viulusonaatti ja viulusonaatti klaveerin kera, jotka ehkä inspiroivat Bachia
-Johann Friedrich Fasch (1688–1758): Kuhnaun ja Graupnerin oppilas, Bachin lähipiiriläinen; säilynyt n. 25 sonaattia, joista suurin osa on triosonaatteja (n. 1730); ovat sonaatteja ilman tanssiosia ja sisältävät tempo- ja esitysmerkintöjä, kuten Cantabile, Affettuoso
-Johann Christoph Graupner (1683–1760): sävelsi lähes 40 sonaattia eri kokoonpanoille, ovat 3–4-äänisiä
-Johann Mattheson (1681–1764): Zwölf neue Kammer-Sonaten (Hampuri, 1720) huilulle/viululle ja continuolle, otsakkeella Der brauchbare Virtuoso (Käyttökelpoinen taituri)
-Johann Christian Schickhardt (n. 1682–1762): saksalainen, Amsterdamissa työskennellyt puhallinsoittaja; op. 2 sisältää 6 sonaattia oboelle tai viululle ja continuolle (Amsterdam, 1709/10), ovat 3–5-osaisia kirkko- ja kamarisonaatin sekoituksia
ENGLANTI
-maan historiassa rajakohtia ovat 1660 (monarkian palauttaminen), 1688 (parlamentti saa yliotteen kuninkaasta), 1707 (Englannin, Skotlannin ja Walesin muodostama Iso-Britannia), 1724 (Hannover-kuninkaiden aika alkaa)
-ajanjaksolla 1660–1710 säveltäjistä pääosa on kotimaisia, kun taas 1710–75 italialaisia on eniten, toisena tulevat englantilaiset; n. 50 barokkisonaattisäveltäjästä puolet on ulkomaalaisia
-gambayhtyeen valtakausi alkaa olla 1600-luvun jälkipuoliskolla ohi ja tilalle tulevat viulut, sonaatti ja kenraalibasso
-William Young (k. 1671): ensimmäinen englantilainen, joka julkaisi sonaatteja (Innsbruck, 1653); 5:ssä teoksessa 150:stä käyttää nimitystä sonaatti
-Henry Purcell (1659–1695): kaksi kokoelmaa triosonaatteja (1683, 1697); 12 Sonata's of III Parts: Two Viollins And Basse: To the Organ or Harpsichord; 2. kokoelma Ten Sonata's in Four Parts eli 2:lle viululle, bassolle ja continuolle, joissa on 4–7 osaa kirkkosonaatin tapaan; nro 9 on ground 5-tahtisesta teemasta, nro 9 on nimensä vuoksi (?) suosittu "The Golden Sonata"
-John Ravenscroft (k. 1708) julkaisi kokoelman Roomassa 1695, 12 triosonaattia op. 1, kun opiskeli Corellin johdolla; 10 niistä on kaavassa H–N–H–N ja ne ovat kaikki oivallisia teoksia
-William Croft (1678–1727): 3 soolosonaattia huilulle (1699) ovat harvinaisia 1600-luvun puolella Englannissa; Six Sonatas of two Parts Purposely made and Contrived for Two Flutes (1704) eli säestyksettömiä duettoja kaavoissa H–N–H–N ja H–N–N; huiluduetosta tuli suosittu laji Englannissa
-William Corbett (k. 1748); julkaisi 1705–09 vähintään 4 kokoelmaa sonaatteja: 6 on 2:lle huilulle ja b.c.:lle, 6 on yhdelle huilulle ja b.c.:lle, 6 viululle, oboelle, nokkahuilulle ja trumpetille sekä 6 sonaattia 2:lle viululle ja b.c.:lle; ovat keveitä mutta edustavia kappaleita
-Johann Christoph Pepusch (1667–1752): syntyi Berliinissä, mutta eli Lontoossa n. 1704–; julkaisi vähintään 10 soolo- ja triosonaattikokoelmaa (n. 1705–12), joissa viulu ja/tai huilu ovat suosikkisoittimia; yhteensä yli 100 sonaattia viululle, lukuisia huilulle tai nokkahuilulle; vain op. 3 (Amsterdam, 1711) sisältää triosonaatteja; sonaatit ovat enimmäkseen 4-osaisia H–N–H–N; olivat tavattoman suosittuja melodisesti sujuvan tyylinsä ansiosta
-Jean Baptiste Loeillet (1680–1730); belgialainen, joka oli Lontoossa 1705–; sonaattijulkaisuja syntyi vähintään 8; Roger ja Walsh julkaisivat 4 kokoelmaa (n. 1712–20), joissa kussakin on 12 sonaattia huilulle ja continuolle; op. 5 sisältää 6 soolosonaattia ja 6 triosonaattia huilulle ja oboelle continuon kera (n. 1717); Walsh julkaisi vielä (n. 1722–29) 2 triosonaattikokoelmaa ja yhden soolosonaattikokoelman; on ensimmäisiä joka toi poikkihuilun Englantiin; ollakseen melko vähän tunnettu säveltäjä häneltä on kuitenkin saatavissa paljon musiikkia
RANSKA
-Ranskan soitinmusiikissa olivat 1600-luvun loppupuolella cembalo, luuttu ja kitara pääsoittimet; vasta n. 1700 alkoi viulun, gamban ja huilun nousu sekä yhtyemusiikin käytäntö laajeta samalla kun antauduttiin italialaiselle musiikille, sonaattikulttuurille ja continuolle
-Lully sävelsi kuitenkin kuninkaan kamarimuusikon asemassa "makuuhuonetrioja" (trios pour le coucher du roy) 2:lle diskanttisoittimelle ja continuolle n. 1665 alkaen; niissä kappaleiden määrä ja järjestys on valinnainen; nämä kamaritriot valmistivat osaltaan tietä italialaiselle triosonaatille
-Marais oli vastuussa osasta näitä trioja kokoelmassaan Pièces en Trio pour les flûtes, violon et dessus de viole avec la b. c. (Pariisi, 1692), jossa on 6 sarjaa tanssi- ja karakteriosia 2:lle diskanttisoittimelle ja b.c.:lle; vain lieviä italialaisvaikutteita havaittavissa
Sonaatit ja sarjat
-Corelli-kuume levisi, "uutuus ja vaihtelun tarve, ranskalaisten himo ennen muuta ulkomaisia uutuuksia kohtaan" kasvattivat italialaisnälkää; Corellin opus V:a pidettiin progressiivisena musiikiina
F. Couperin (1668–1733)
-oli tärkein kamarimusiikkisäveltäjä, joka tähtäsi ranskalaisen ja italialaisen musiikin yhdistämiseen
-sävelsi Corellin mallin mukaisia triosonaatteja jo varhain, sillä 6 ensimmäistä sonaattia 9:stä "en trio", jotka ovat säilyneet käsikirjoituksina, on sävelletty 1692–95
-4 Concerts Royaux (Kuninkaallista konserttoa; 1714/15): 4 tanssisarjaa cembalolle tai 3:lle soittimelle continuon kera; oli alun perin III cembalokirjan osa (1722)
-Les Goûts-réûnis ou [10] Nouveaux concerts à l'usage de toutes les sortes d'instruments de musique (Yhdistetyt maut eli [10] uutta konserttoa kaikenlaisille soittimille; 1724); on jatkoa edelliselle 4:n konserton julkaisulle ja sisältää 10 sarjan lisäksi sarjan, jossa on 7 ohjelmallista osaa
-Le Parnasse ou L'Apothéose de Corelli ("Parnasso eli Corellin ylistys", 1724) 2:lle viululle ja continuolle tai 2:lle cembalolle
-Concert instrumental sous le titre d'Apothéose composé à la mémoire immortelle de l'incomparable Monsieur de Lully (1725),
jossa on 13 osaa 2:lle viululle ja continuolle tai 2:lle cembalolle ja jossa ranskalainen ja italialainen tyyli kilpailevat, kunnes yhdistyvät kauniisti päätösosassa "La Paix du Parnasse. Sonade en Trio" (Rauha Parnassolla. Triosonaatti); Sarjan osan ovat:
Apothéose de Lulli. Lulli aux Champs Élisés : Concertant avec les Ombres liriques
Air pour les mêmes
Vol, de Mercure aux Champs Élisés, pour avertit qu’Aollon y va ascendre
Descendre l’Apollon : qui vient offrir son violon à Lulli, et sa place au Parnasse
Rumeur souteraine : Causée pas les auteurs – Contemporains de Lulli
Plaintes des mêmes : pour edes Fûtes, ou des Violons tres adoucis
Enlévenement de Lulli au Parnasse
Accüeil entre-Doux, et-Agard, fait à Lulli par Corelli, et par les Muses italiénes
Remerciement de Lulli : à Apollon
Apollon, persuade Lulli, et Corelli, Que la réünion des Goûts François et Italien doit faire la perfecion de la Musique. Essai en forme d’Ouverture. Lulli et les Muses Françoises. Corelli et les Muses Italiénes
Lulli, joûant le Sujet; et Corelli l’acompagnant
Corelli jüant le Sujet, à son tour, que Lulli acompagne
La Paix du Parnasse. Faite aux Conditions / Sur la Remontrance des Muses françoises / que lors qu’on y parleroit leur langue, on diroit dorénavant Sonade, Cantade; ainso qu’on prononce, ballade, sérénade; etc.
Sonade en Trio (Saillie,Rondement)
-Les Nations [4] Sonades; et [4] suites de simphonies en trio en quatre livres séparés (1726) 2:lle viululle, gamballe ja continuolle tai 2:lle cembalolle; 4 kirkkosonaattia (sonade) ja 4 kamarisonaattia/tanssisarjaa triosonaattiryhmälle, jälkimmäiset otsakkeilla "La Françoise", "L'Espagnole", "L'Impériale" ja "La Piémontoise"
-Elisabeth–Claude Jacquet de La Guerre (1664–1729): 2 sonaattia viulusoololle ja gamba-obligatille urku- tai cembalo-continuolla (n. 1695) käsikirjoituksena; cembalokirjassa (1707) on 6 sonaattia, jotka voi soittaa myös viululla cembalon kera
-Jean-Fery Rebel (1666–1747): oli ihmelapsiviulisti, joka sävelsi jo n. 1695 12 sonaattia (Recueil de douze sonates à II et III parties & B. C.), joista 7 on triosonaatteja ja 5 soolosonaatteja, mutta jotka julkaisi vasta 1712/13; 12 Sonates à violon seul mellées de plusieurs récits pour le Viole (1713), joka sisältää 6 kirkko- ja 6 kamarisonaattia ja tarjoaa kaksoisotteita sekä tremoloita ja jossa gamban soolot laajentavat välillä musiikin à 3 -tekstuuriksi; merkitsee yhdistettyjä makuja paremmin kuin Couperinin saavutukset
-François Duval (n. 1673–1728): Premier Livre de Sonates et autres pièces pour le violon et la basse (1704) on ensimmäinen ranskalainen sooloviulusonaattikokoelma; kirjasta IV (1708), jossa on 8 kamarisonaattia, lähtien Duval säveltää tavalliselle viululle eikä enää ranskalaiselle viululle ja viuluavaimelle (jossa g1 on ensimmäisellä viivalla); Les Idées Musiciennes. Sonates a Violon Seul avec la Basse, op. 7 (1720), jossa on 6 sonaattia (karakterikappaleita ja tansseja); julkaisi kaikkiaan 7 viulukokoelmaa (1704–20)
-Michel de la Barre (n. 1675-1743): hovihuilisti; Troisième livre des trio, pour les violons, flutes, et hautbois, mélez de sonates pout´r la flute traversiere (1707) sisältää 5 sarjaa ja 6 sonaattia
-Pierre Danican Philidor (1681–1731); kuninkaallisen kapellin oboisti 1704 ja kamarihuilisti 1712; julkaisi triosonaatteja, op. 1 (1717)
-Jacques Hotteterre (n. 1684–1761): Sonates en trio Pour les flûtes traversieres, flûtes a bec, violons, hautbois, & c. op. 3 (1712), 6 triosonaattia, jotka ovat 4-osaisia ja enimmälti kirkkosonaattityyppiä
-Louis-Antoine Dornel (n. 1685–1765): Sonates a violon seul avec la basse continue op. 2 (1711); Sonates en trio Pour les Flûtes allemandes, Violon, Hautbois, etc. op. 3 (1713); kamaritriosonaatteja
-Jean Baptiste Senaillié (n. 1688–1730): 10 soolosonaattia continuon kera, op. 3 (1716), kamarisonaatteja; on tärkein sooloviulusonaatin kehittäjä Couperinin ja Leclairin välissä; sonaattiosien välillä on yhteinen päämotiivi
-Joseph Bodin de Boismortier (1689–1755): kirjoitti triosonaatteja (1724–32) ainakin 7 opusta
Jean-Marie Leclair (1697–1764)
-syntyi Lyonsi'ssa, Pariisiin 1723; vieraili Torinossa ja Lontoossa, jossa "soitti kuin enkeli", kun Locatelli "soitti kuin paholainen" (Lustig); sai Locatellilta vaikutteita; 1733 hovimuusikoksi, 1737 lähti (Hollanti, Englanti); 1744– jäi Pariisiin; veljenpoika murhasi kotiovella
-49 sooloviulusonaattia continuon kera, 25 triosonaattia ja 12 duoviulusonaattia kruunaavat viulusonaatin historian Ranskassa
-sooloviulusonaatteja 4 opusta (1723–n.1738): ovat 4-osaisia ja useimmiten kaavassa H–N–H–N, mutta kamari- ja kirkkosonaatit menevät suloisesti sekaisin
-op. 1: Premier Livre de Sonates A Violon Seul avec La Basse Continue (1723) oli niin uudenaikainen, "että ne [=sonaatit] näyttivät ensi alkuun jonkinmoiselta algebralta, joka onnistui hämmentämään kaikkein rohkeimmankin muusikon"; 12 sonaattia, jotka ovat 4-osaisia ilman systeemiä; musiikki on rohkeaa, selkeää ja aistikasta virtuoosisuudessaan
-sonaatteja 2:lle viululle ilman säestystä 2 opusta (1730, 1747)
-2:lle viululle ja continuolle opuksia (1730–37, 1753)
Leclair: sonaatti op. 9/4, 1. ja 2. osa
-Ouvertures et Sonates en trio pour deux violons avec la basse continue, op. 13 (1753): 3 alkusoittoa ja 3 triosonaattia, jotka ovat soolosonaattien sovituksia (op. 1: 12; op. 2: 8, 12)
-François Francoeur (1698–1787): 12 sooloviulusonaattia continuon kera (n. 1730), kamari- ja kirkkosonaatteja
-Louis-Gabriel Guillemain (1705–70): pariisilaissäveltäjä, joka julkaisi 3 kokoelmaa viulusonaatteja continuon kera (1734/40, 1739, 1742), 18 triosonaattia (1735, 1742), 3 kirjaa triosinfonioita italialaiseen tyyliin (1740, 1748, 1752), 6 konsertiinoa à 4 (1740), 2 kokoelmaa kvartettosonaatteja (1743, 1756), Pièces de clavecin avec accompagnement de violon (1745), kirjan Divertissements de symphonies en trio (1751); loppuvaiheessa näkyy jo galantti tyyli; huimaa virtuositeettia 12 kapriisissa
-Jean-Joseph Cassanéa de Mondonville (1711–72): syntyi Narbonnessa ja asettui n. 1731 Pariisiin; Sonates pour le violon avec basse continue (1733); Sonaten en trio pour deux violons ou flûtes avec la basse continue op. 2 (1734), jossa kaikki 6 sonaattia ovat kirkkosonaattityyppiä (H–N–H–N), nopeat osat ovat italialaisia, aariat ranskalaisia; Pièces de clavecin en sonates avec accompagnement de violon, op. 3 (1740) sisältää kuusi 3-osaista sonaattia, joissa Mondonville on säestetyn pianosonaatin esittelijöitä; Les Sons Harmoniqus. Sonates A Violon Seul Avec La Basse Continue , op. 4 (1738) käsittää 6 kirkkosonaattia; Pièces de clavecin avec voix ou violon, op. 5 (1748), jotka voidaan esittää sekä sopraanolla (tekstit latinaa ja kirkollista sisällöltään) ja cembalolla, jolloin yksi ja sama muusikko voi toteuttaa musiikin, tai viululla ja cembalolla
-Jean-Baptiste Cupis (1711–88): 6 sooloviulusonaattia continuon kera, op. 1 (1738), ovat virtuoosisia kamarisonaatteja
Gambasarjat
-Jean Rousseaun mukaan (Traitè de la viole; 1687) "ensimmäiset miehet, jotka olivat eteviä gambansoittajia Ranskassa, olivat herrat Maugard ja [Nicolas] Hotman [k. 1663]" — itse asiassa pikemminkin Sainte-Colombe
-ranskalaiset ja englantilaiset kiistelivät gambatyylien eroista ja eduista: ranskalaiset pitivät englantilaisia hyvinä sointu- ja diminuutiosoittajina, mutta he itse painottivat melodisuutta ja pyrkivät "jäljittelemään ihmisäänen kaikkein miellyttävimpiä ja lumoavimpia ominaisuuksia" (Rousseau)
-tosin Mr. de Machy (fl. 1685–92), hovigambisti oli toista mieltä ja suosi enlantilaisuutta teoksessaan Pièces de violle en musique et en tablature (Pariisi, 1685) sekä tutkielmassaan Traité de la viole (1687)
Sainte-Colombe (n. 1640–n. 1690)
-biografialtaan lähes tuntemattomaksi jäänyt gambisti oli ranskalaisen gambakoulun varsinainen perustaja
-oppilaita olivat mm. Marais, J. Rousseau Danoville, Desfontaines, Méliton
-lisäsi seitsemännen kielen gambaan
-ei päässyt koskaan hovin suosioon ilmeisesti jansenismin takia, joka oli anti-paavillinen ja anti-jesuiitallinen liike
-on jäänyt historiaan onneksi, sillä 67 konserttoa 2:lle gamballe on säilynyt käsikirjoituksena (n. 1687?)
-"konsertot" ovat oikeasti tanssisarjoja, joilla nimet, kuten nro 3, "Le tendre" (Herkkä), nro 27, "Bourrasque" (Tuulenpyörre), nro 41, "Le retour" (Paluu), nro 44, "Tombeau Les Regrets" (Muistomerkki Surut)
-esim. "Le retour" -sarjan osat ovat: Le retour–en gigue–en menuet–en gigue–en courante–balet tendre–en pianelle
Marin Marais (1656–1728)
-oli St. Colomben oppilas, kunnes pääsi 20-v. Aurinkokuninkaan orkesteriin; oli 1679 hovigambisti, 1705 hovioopperan orkesterinjohtaja
-julkaisi I:n gambakirjan Pièces à une et à deux violes (1686): 65 kappaletta 4:nä sarjana 1:lle gamballe, 18 kappaletta 2:lle gamballe 2:na sarjana; 1689 ilmaantui vihdoin continuo-osuus edellisille kappaleille sekä 10 uutta kappaletta (partituurina)
-II gambakirja (1701): 144 kappaletta gamballe ja continuolle 8:na sarjana; I sarjan päätösosa on "Couplets de folies" eli 32 folia-muunnelmaa; sisältää myös liikuttavan "Tombeau pour Mr de Ste Colombe"
-III gambakirja (1711): 134 kappaletta 9:nä sarjana
-IV gambakirja (1717): a) 55 kappaletta 6:na sarjana; b) Suit d'un goût étranger (Sarja vierasmaalaiseen [= italialaiseen] makuun), jossa on 33 kappaletta; c) 21 kappaletta 3:lle gamballe ja continuolle 2:na sarjana; b)-sarjassa ovat mm. "Marche Tartare" (Tataarimarssi), "Fête champêtre" (Maalaisjuhlat), "Le Tourbillon" (Tuulispää), "L'Américaine" (Amerikatar), "Allemande. L'Asthmatique" (A. Astmaatikko), "Caprice ou sonate", "Le Labyrinthe", jossa on sävellajista eksyntää, "La Minaudière" (Keimailija), "La Reveuse" (Haaveilija), "Le Badinage" (Kujeilu)
-La Gamme et autres morceaux de simphonie: 3 teosta
-V gambakirja (1725): 118 kappaletta 8:na sarjana
-musiikki säilyy ranskalaisena, hienostuneen koristelevana ja karakterisoivana
-F. Couperin: Pièces de Violes (1728): 2 sarjaa 2:lle gamballe, joista toinen voi olla toki continuon roolissa; I sarja: Prèlude–Allemande légère–Courante–Sarabande grave–Gavotte–Gigue–Passacaille ou Chaconne; II sarja: Prélude–Fuguette–Pompe funèbre (Hautajaispönäkkyyttä)–La chemise blanche (Valkoinen paita)
Antoine (n. 1671–1745) ja Jean-Baptiste Forqueray (1699–1782)
J.-B. Forqueray
-Antoine (n. 1671–1745) ja Jean-Baptiste Forqueray (1699–1782): poika julkaisi isänsä gambateoksia omina sovituksina ja pani mukaan muutaman oman kappaleen kokoelmassa Pièces de Viole avec la Basse Continue (1747); 32 teosta 5:nä sarjana; musiikki on rohkeaa ja kuvailevaa
A. & J.-B. Forqueray: Jupiter (loppu)
-Charles Dollé (fl. 1735–55): jatkoi Marais'n perintöä kirjoissaan bassogamballe, 1:lle ja 2:lle diskanttigamballe (1737–54)
-Charles Henri Blainville (1711–n. 1771): Sonates pour le Dessus de Viole (Sonaatteja diskanttigamballe, 1750): 6 kirkkosonaattia, 4-osaisia
-Barthélemy de Caix (1716–?): 6 sonaattia 2:lle diskanttigamballe (n. 1750), soittimelle, jossa on 5 kieltä; ovat 3-osaisia varhaisklassisia sonaatteja
Huilu- ja sellosonaatit
-Lully oli käyttänyt poikkihuilua ensi kerran 1680-luvulla oopperoissaan
-huilu korvasi vähitellen nokkahuilun, vaikka molemmat esiintyivät rinnakkain läpi barokin, samoin sello gamban
-1727 kirjoitettiin, että "cembalo ja poikkihuilu ovat nyt Pariisissa kaikkein suosituimmat soittimet"
-myös musette, salonkikelpoinen säkkipilli, oli suosikkisoittimia hovissakin; sitä käytettiin kosolti näyttämömusiikissa (mm. Rameau, Boismortier)
-Leclair mahdollisti huilun käytön viulua korvaavana monissa teoksissaan; mutta myös huilu ja oboe olivat usein vaihdannaisia
-Michel de la Barre (n. 1675-1743): Pièces pour la flûte traversière, op. 4 (Pariisi, 1702); oli ylipäätään ensimmäinen poikkihuilu–continuo-julkaisu, jossa pyrki jäljittelemään Marais'n gambansoittoa (esipuheen mukaan); sisältää 5 sarjaa/kamarisonaattia, joissa on tanssi- ja karakteriosia 6–9 sarjassa; II huilukirja 1710
Jacques Hotteterre
-Jacques Hotteterre (n. 1684–1761): Hotteterret olivat keskeinen soitinrakentaja- ja muusikkosuku, joka antoi nimen ranskalaiselle 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun huilutyypille; Jacques julkaisi historian ensimmäisen huilukoulun ja -tutkielman Principes de la Flûte Traversière (1707): I kirja poikkihuilulle (Pariisi, 1708; rev. 1715); ensin 3:na sarjana, revisoituna jaettuna 5:ksi sarjaksi; ovat tanssisarjoja; esim. IV sarja: Prélude–Allemande "La Fontainebleau"–Sarabande "Le Dèpart" (Lähtö)–Air "Le Fleur" (Kukka)–Gavotte "La Mitilde"–Branle de Vilage "L'Auteuil"–Menuet "Le Beaulieu"
-Joseph Bodin de Boismortier (1689–1755): oli aikansa tuotteliain huilusäveltäjä peräti 48:lla huiluopuksellaan; 1724–33 syntyi 8 kirjaa 2:lle huilulle ilman bassoa; 4 kokoelmaa huilulle ja continuolle (1724–33); op. 35 sisältää 6 sonaattia (1731), jotka ovat 4–6-osaisia tanssisarjoja; varhaisimpia esimerkkejä sonaateista huilulle ja uloskirjoitetulle cembalolle (Bachin ohella) on 6:n sonaatin kokoelma op. 91 (1742); huilukoulu (1740) on kadonnut
-Antoine Dornel (n. 1685–1765): julkaisi 8 sonaattia viululle ja 4 sarjaa huilulle samassa kokoelmassa (1711); II huilusarja, osat: Prélude: L'aimé de Mr de la Barre–La Chauvet–Sarabande: La Descousteau–Gavotte en Rondeau "La Rochelloise"–Gigue "La Fiedeau"
-Jacques-Christophe Naudot (n. 1690–1762), oli yksi Pariisin kolmesta tärkeimmistä huilisteista; tuotanto käsittää lähes yksinomaan huilumusiikkia; op. 4 sisältää 6 sonaattia poikkihuilulle ja bassolle (Pariisi, 1728), joissa on 3–4 osaa kamari- ja kirkkosonaatin sekamuodossa
-Michel Blavet (1700–68) oli aikansa arvostetuin huilisti Ranskassa; op. 1 (1728) sisältää 6 sonaattia 2:lle huilulle ilman continuota; op. 2–3 (1732, 1740) ovat huilusonaatteja continuon kera (6 + 6), kamarisonaatin ja tanssisarjan yhdistelmiä
-Nicolas Chédeville (1705–82): op. 7 käsittää 6 sonaattia poikkihuilulle, oboelle tai viululle basson kera (Pariisi, 1739); ovat enimmäkseen 4-osaisia kirkkosonaatteja
-Jean Barrière (n. 1705-47): julkaisi 1733–1739 neljä kokoelmaa varsin italialaistyylisiä sellosonaatteja basso continuon kera ; kamari- ja kirkkosonaatit ovat niissä sekaisin
Barrière: sonaatti 1, osat 1–2, kirja 1 (1733)
-Martin Berteau (1708–71: 5 kamarisonaattia sellolle ja continuolle (1748), ovat vailla tansseja, joten da camera tarkoittanee cembaloa
Orkesterimusiikki: suite ja konsertto
-1600-luvulla ei ollut vielä yksiselitteistä, mitkä sävellykset oli tarkoitettu kamariyhtyeelle (soittaja per stemma), mitkä isommalle kokoonpanolle (jos soittajia oli paljon, vahvistettiin diskanttia ja continuoa)
-kamariteoksia saattoi esittää tarvittaessa myös aina useammalla soittajalla per stemma, ja päinvastoin orkesteriteoksia esitettiin kamariversioina
-oopperataloissa oli luonnollisesti orkesteri; Pariisissa Lullyn ansiosta häikäisevä Kuninkaan 24 jousta, jonka Ludvig XIII oli perustanut n. 1626 (6, 4, 4, 4, 6; 6 viulua + 4 oboeta, 4 kutakin väliääntä, 6 selloa + 2–3 fagottia olivat continuo cembaloiden ja theorbien kera)
-Couperinin monet opukset voi toteuttaa täysin (barokki)orkestraalisesti
-etenkin saksalaiset ottivat Lullyn tyylin käyttöön ja sävelsivät orkesterisarjoja, joiden kukoistuskausi oli 1690–1740
Georg Muffat (n. 1645–1704)
-julkaisi 3 kokoelmaa Lullyn tyylisiä orkesterisarjoja
-Florilegium I (Kukkakeräntö; Augsburg, 1695): 7 orkesterisarjaa à 4–5
-Florilegium II (Passau, 1698); 8 orkesterisarjaa à 4; nro VIII käsittää 9 osaa: Ouverture–Les Courtisans–Rondeau–Les Gendarmes (Santarmit)–Les Bossus (Kyttyräselkäiset)–Gavotte–Sarabande pour le Génie de l'Amitié (S. ystävyyden lahjalle)–Gigue–Minuet
-Auserlesene Instrumental-Music (Valikoitua soitinmusiikkia; Passau, 1701): 12 concerto grossoa, jotka ovat osin Armonico Tributon sovituksia, lullyläisyyden ja corellilaisuuden synteesejä; säveltäjä kertoo esipuheessa:
-eli idea on se, että konserttoa (tai concerto grossoa) voi soittaa aina pienimmällä mahdollisella kokoonpanolla eli triosonaattiryhmällä (4 soittajaa), mutta että siitä saa muhkeamman kun pieneen concertino-ryhmään lisätään enemmän väkeä (concerto grosso = iso yhtye), etenkin niillä kohdilla missä lukee musiikissa forte tai tutti
Muffat: Armonico tributo, sonaatti 3
Johann Caspar Ferdinand Fischer (n. 1670–1746)
-työskenteli 1695 Badenissa ja sai lullyläisen tartunnan
-Journal de Printemps op. 1 (Kevätpäiväkirja/lehti; Augsburg, 1695): 8 sarjaa à 5, 2 trumpettia ad libitum; uvertyyrin jälkeen seuraa tanssiosia aitoranskalaiseen tyyliin
-Francesco Maria Veracini (1690–1768): 6 uvertyyriä (n. 1720); sävelsi Venetsiassa täysiverisiä ranskalaisia orkesterisarjoja
Orkesterikonsertto
-konserttomuoto syntyi 1600-luvun lopussa
-konserttotyyppejä olivat:
1) orkesterikonsertto eli konserttosinfonia: allegro–andante–allegro, painopiste viuluissa ja bassossa, vältti kontrapunktia
2) concerto grosso, jossa on ripieno (iso ryhmä) ja concertino (solistiryhmä, tavallisesti triosonaattikokoonpano)
3) soolokonsertto, joka kehittyi concerto grossosta sekä sinfonioista/sonaateista jousiorkesterille ja kahdelle soolotrumpetille
Corelli
-konsertot, concerto grossot op. 6 (1714), ovat enemmän sonaatteja sooloryhmälle ja isommalle ryhmälle, joka alleviivaa ja tukee kadensseja, kuin varsinaisia konserttoja (vrt. Muffatin selostus)
Corelli: Concerto grosso op. 6/9, Minuetto.
-tosin juhlatilanteissa Corelli käytti todella suurta orkesteria, jossa oli parhaimmillaan 23 viulua, 7 alttoviulua, 8 selloa, 5 kontrabassoa, 2 arkkiluuttua, 2 cembaloa eli 47 muusikkoa (1692)
-konsertot 1–8 ovat kirkkotyyppisiä, 2–5-osaisia; nro 8, g, on kuuluisa "fatto per la notte di Natale" (tehty jouluaattoa varten)
-konsertot 9–12 ovat kamarityyppisiä: preludi sekä 2–5 tanssiosaa
-Tomaso Albinoni (1671–1751): 6 sonaattia tai sinfoniaa ja 6 konserttoa à 5 jousille op. 2 (1700); konserttoja jousille op. 5 (1707), op. 7 (Amsterdam, 1715) ja op. 9 (Amsterdam, 1722)
-Francesco Bonporti (1672–1749): 10 concerto grossoa op. 11 (Trento, 1727 jälk.)
-Francesco Durante (1684–1755): 8 Concerti per quartetto (1730–40-l)
-Francesco Geminiani (1687–1762): julkaisi Corellin op. V:n soolosonaatteja concerto grossoiksi sovitettuina (1726/27); julkaisi myös omat concerto grosso -kokoelmat op. 2–3 (1732), joissa on yhteensä 12 konserttoa
-Lorenzo Gaetano Zavateri (1690–1764): bolognalaisviulisti, Torellin oppilas, joka julkaisi 12 Concerti da Chiesa, e da Camera, op. 1 (Bologna, 1735); sisältää 4 orkesterikonserttoa ja loput on 1:lle tai 2:lle viululle ja orkesterille
-Unico Wilhelm, Graf van Wassenaer (1692–1766): Concerti Armonici (1755); 6 concerto grossoa 4-osaisen kirkkosonaatin tapaan
-Pietro Antonio Locatelli (1695–1764): 12 Concerti grossi à 4–5, op. 1 (1721): Corellin tapaan nrot 1–8 ovat kirkkosonaatteja ja loput kamarisonaatteja; 6 Introduttioni Teatrali, op. 4 (1735) ovat concerto grossoja, joissa on 4-ääninen concertino ja ovat oopperasinfonian tapaan 3-osaisia (N–H–N) ja kokoelma on mainiota musiikkia matkalla galanttiin
-Charles Avison (1709–70): aktiivisin konserttosäveltäjä Englannissa n. 50 julkaistulla konsertollaan, joissa käyttää opettajansa Geminianin concertino-ryhmää (2 viulua, altto ja sello)
Soolokonsertto
-syntyy vähitellen, kun concertino-ryhmälle uskotaan taiturillisempaa soitettavaa ja/tai kun solistien määrä tippuu 1–2:een
Giuseppe Torelli (1658–1709)
-on tärkein soolokonserton luojista
-postuumi 12 konserton kokoelma Concerti grossi con una pastorale per il Ss Natale op. 8 (1709), jossa on 6 konserttoa 2:lle concertino-viululle ja 6 konserttoa vain yhden konsertoivan viulun kera
-sävelsi myös trumpettikonserttoja
-loi jo laajoja osia, joita pitävät yhdessä orkesteri-ritornellojen esiintymiset eri sävellajeissa samalla materiaalilla
-konserton tempokaava on nopea–hidas-nopea A. Scarlattin oopperasinfonian tapaan
-allegro alkaa orkesterin esittelemällä teemalla, johon solisti tarttuu; tosin myös solistin omaa, orkesterimateriaalista riippumatonta keksintää esiintyy
-Torellin jälkeen konserton painopiste siirtyy pois Bolognasta Roomaan ja Venetsiaan
-Tomaso Albinoni (1671–1751): op. 7 (1715) ja op. 9 (1722) sisältävät jousikonserttojen lisäksi kumpikin 4 konserttoa oboelle ja 4 konserttoa 2:lle oboelle
-Alessandro Marcello (1684–1750): 6 konserttoa La cetra (Lyyra; Augsburg, n. 1740) 2:lle huilulle/oboelle, jousille ja continuolle
-Benedetto Marcello (1686–1739): 12 konserttoa à 5 op. 1 (Venetsia, 1708); concertino-ryhmässä on vain yksi viulu ja sello
-Pietro Antonio Locatelli (1695–1764): L'arte del violino: XII concerti con XXIV capricci ad libitum op. 3 (Amsterdam, 1733), ovat taiturillisia sooloviulukonserttoja, ajan huippuviulismin näytteitä, joissa kurotetaan jopa 22:een asemaan ja joissa on myös uloskirjoitettuja kadensseja, kapriiseja
-Giuseppe Tartini (1692–1770): yli 130 sooloviulukonserttoa säilynyt, myös konsertot sellolle, alttoviululle/gamballe sekä 2 konserttoa huilulle
Soolokonsertto Saksassa, Englannissa ja Ranskassa
-Johann David Heinichen (1683–1729): Dresdenin hovikapellimestari, joka tapasi Vivaldin 1710; sävelsi 24 konserttoa ja oopperoita, joiden ohella on merkittävä teoreetikko, "Saksan Rameau", kenraalibassotutkielmallaan Der General-Bass in der Composition (Dresden, 1728)
-Georg Johann Pisendel (1687–1755): Dresdenin hoviorkesterin konserttimestari on saksalaisen barokkikonserton keskeisiä nimiä Torellin ja Vivaldin oppilaana; hänellä on 7 viulukonserttoa
-Christoph Graupner (1683–1760): sävelsi n. 50 konserttoa, etenkin hyviä puhallinkonserttoja Vivaldin mallin mukaan huilulle, oboelle, oboe d'amorelle, nokkahuilulle, fagotille ja klarinetin varhaismuodolle
-Johann Friedrich Fasch (1688–1758); Bachin arvostetuimpia aikalaisia, jonka musiikissa näkyy jo ylimeno barokista klassismiin; 61 konserttoa säilynyt, joista 18 on soolokonserttoja ja 10 kaksoiskonserttoja; puhallinkonsertot ovat etualalla, mm. trumpetille kirjoitetut
-Gottfried Heinrich Stölzel (1690–1749): elinaikana pidettiin Bachia parempana säveltäjänä, jota myös Bach arvosti (W. Fr. Bachin nuottikirjassa on Stölzelin sarja); oboe-, huilu- ja oboe d'amore -konserttoja säilynyt
-John Stanley (1712–86): sovitti Händelin esimerkin rohkaisemana op. 2:n (1742) 6 jousiorkesteri- concerto grossoa uruille ja jousille
-Boismortier: 6 Concertos pour 5 Flûtes traversières ou autres instruments sans basse op. 15 (1727): on ensimmäinen ranskalainen julkaisu, jossa konsertto-nimikettä käytetään italialaisessa merkityksessä, sillä Couperinin Concerts Royaux sijoittuvat vain väljästi konsertoivan periaatteen läheisyyteen; julkaisi myöhemmin useita konserttokokoelmia
-Michel Corrette (1709–95): 6 Concertos pour les Flûtes, Violons ou Hautbois, avec la Basse Chiffrée pour le Clavecin op. 3 (1728), jotka ovat selkästi kaavassa N–H–N ja hyödyntävät soolon ja tutin vaihteluita; julkaisi ranskalaisiin joululauluihin perustuvia konserttoja musettelle ja kampiliiralle sekä 25 concertos comiques, joissa käyttää popukaari- ja teatterilauluja
-Jacques Aubert (1689–1753): julkaisi kaksi 6 viulukonserton sarjaa, op. 17 (1734), joka ensimmäinen Ranskassa painettu viulukonserttokokoelma, ja op. 26 (1739)
-Jacques Christophe Naudot (n. 1690–1762): julkaisi huilukonserttoja op. 11 (n. 1731) toisena Euroopassa Vivaldin innoittamana sekä konserttoja kampiliiralle ja musetelle op. 17 (1742)
-Leclair: julkaisi ajan parhaat ranskalaiset viulukonsertot; op. 7 (1737), jossa on myös huilukonsertto, ja op. 10 (1744); laulavuus ja näyttävyys, ranskalaisuus ja italialaisuus ovat tasapainossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti